Hallitusohjelmassa ei suoranaisesti puhuta avoimuuden lisäämisestä, vaikka tämä ajatus selvästi liittyy useaankin hallitusohjelman kohtaan. Sen vuoksi hyvin kiinnostavia ovat ministereiden avaukset tässä suhteessa.
Suomea ulkovaltoihin päin edustava ulkoministeri Ilkka Kanerva (kok) on tehnyt erittäin kiinnostavan linjauksen Karjalainen-lehden haastattelussa 22.04.2007: "Kanervan mukaan suurin muutos voi tulla siitä, että kokoomus haluaa ulkopolitiikasta samanlaista keskustelua kuin muistakin politiikan alueista. – Kanonisoidun totuuden kanssa eläminen ei anna parasta lopputulosta avoimessa maailmassa, Kanerva kuvailee."
On ilahduttavaa, että ulkoministeri on näin konkreettisesti sisäistänyt ProKarelian esittämän ja apulaisylilääkäri Jorma Tähkän kehittämän käsitteen kanonisoidusta totuudesta.
Kaanon on alunperin pyhien kirjojen virallinen luettelo, kirkollinen säädös, virallinen säännöstö. Kanoninen tai kaanoniin kuuluva tarkoittaa virallista, norminmukaista, yhtenäisen muodon mukaista, perusmuotoista. Suomalaiseen politiikkaan on synnytetty kanoninen totuus. Poliittinen eliitti on tietoisesti sopimuksilla ja vaikenemalla hyväksyen päätynyt siihen, mitä joissakin asioissa on pidettävä totuutena ja miten niihin tulee reagoida.
Ulkoministeri Kanerva toivoo ulkopoliittisen keskustelun viriävän entisestään myös eduskunnassa. – Jotta koko poliittinen kenttä saadaan mukaan, niin keskustelussa ei saa heti tuomita, jos joku ei esitäkään uskontunnustuksen kaltaisia lausahduksia, Kanerva toivoo.
Suomessa suurin kanonisoitu kysymys liittyy Karjalan ja muiden pakkoluovutettujen alueitten palauttamiseen takaisin Suomelle. Tästä kysymyksestä on muodostettu vahva kanonisoitu totuus, johon liittyy sodan uhka, venäläistulvan pelko ja taloudellista katastrofi. Toistamalla kerta toisensa jälkeen näitä negatiivisia tekijöitä palautusajatuksen yhteydessä, palautuksesta on saatu muodostettua todella pelottava ja vältettävä kokonaisuus. Palautusajatus ei ole ollut Urho Kekkosen jälkeen hovikelpoinen, eikä arvonsa tunteva poliitikko ole siitä voinut julkisesti puhua.
Syvällisempi perehtyminen palautuksen vaikutuksiin osoittaa kanonisoidun totuuden tässä asiassa täysin harhaanjohtavaksi. Koska palautus on Venäjälle suuri poliittinen voitto, ei sillä ole intressiä tai syytä kehitellä siitä sotatilannetta, Venäjänhän kannattaa tukea hanketta. Taloudellisesti palautus on molemmille maille suuri voitto. Venäläistulva merkitsee pientä puroa, 4 – 5 prosenttia väestömäärästä. Palautus on siten vahva win-win –tilanne.
Kanerva muistuttaa Karjalaisen artikkelista eräänlaisesta terveellisestä itsekkyydestä. Sillä hän viittaa mm. Suomen suhteisiin Yhdysvaltoihin ja Venäjään. Ulkoministerillä on oivallinen tilaisuus purkaa vuosikymmenien aikana syntynyttä kanonisoitua arkkua esim. Karjalan osalta, sillä on käynnistetty tapaamisten sopiminen Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrovin ja Yhdysvaltain ulkoministeri Gondoleeza Ricen kanssa.
On mielenkiintoista seurata, millä tavoin ulkoministeri Kanerva ja muu hallitus ryhtyvät purkamaan kanonisoiden totuuden teesejä (esim. sotasyyllisyys, Stasi- ja KGB-listat, Koiviston konklaavi ja pankkikriisin todellinen luonne).
Ulkomaihin nähden on tärkeintä jatkaa sitä purkamista, minkä presidentti Tarja Halonen maaliskuussa 2005 Pariisissa aloitti. Hän totesi puheessaan, ettei Suomi ollut syyllinen sotiin ja se kävi erillissotaa. Uuden ulkoministeri on hyvä jatkaa tästä ja esittää valtioneuvostolle ns. sotasyyllisyystuomioiden purkamista. Se on ensimmäinen todellinen askel Suomen syyttömyyden todentamiseksi.
Tähän yhteyteen liittyvät Pariisin rauhansopimuksen uudelleentulkinta ja siitä annetun lain kumoaminen. Ei ole enää poliittisesti pakottavaa jatkaa linjalla, jossa kansainvälisessä asiakirjassa yhä tunnustetaan Suomen syyllisyys sotiin. Maamme pelastaneet johtajat ja suomalaiset eivät sitä ansaitse.
On selvä, että eduskunta kykenee säätämään perustuslain mukaisen lain, jolla tuomiot ja väärät lait puretaan. Olihan eduskunta aikanaan kykenevä säätämään perustuslain vastaisen lain syyttömien tuomitsemiseksi.
Vaikka Kanervan mukaan "Kekkos-Suomessa" ei villeimmissä kuvitelmissakaan" voinut 1970-luvulla ajatella kokoomuslaista ulkoministeriä, ei puna-vihreän hallituksen aikana olisi voinut odottaa, että ulkoministeri rohkenisi puuttua niin keskeiseen ongelma-alueeseen kuin vaikenemiseen. Elämme muutoksen aikaa. Kansalaisten tehtävänä on tuoda tähän muutokseen vahvaa emergenssiä ja tukea avoimuuden politiikkaa.