Karjala / Karelia kuuluu Suomelle - Pro Karelian fokus.
Karelia / Karjala is part of Finland - Pro Karelia's focus.


Tietoa kirjoittajasta


Pentti Virrankoski
professori

E-mail
Kirjoittajan muita artikkeleita

14.10.2007 [02]
»  PARIISIN RAUHA JA SUOMEN SYYLLISYYS JATKOSOTAAN

02.09.2004 [02]
»  SUOMEN SYYLLISYYS OLI HARHA

06.05.2002 [02]
»  KARJALA ON OSA SUOMEN HISTORIAA

  Lisää artikkeleita kirjoittajalta

  Artikkeli-arkisto


Copyright 1999-2016 © Pro Karelia ry. Artikkelien ja kuvien lainaaminen sallittua, lähde mainittava.

  Pro Karelian email-rekisterit

14.10.2007
Pentti Virrankoski

Tämä artikkeli liittyy alla lueteltuun/lueteltuihin artikkeliryhmiin.
Klikkaamalla artikkeliryhmää näet, mitä muita artikkeleita ryhmään kuuluu.


[02] Karjalan palautus

PARIISIN RAUHA JA SUOMEN SYYLLISYYS JATKOSOTAAN

Artikkeli on professori Pentti Virrankosken esitelmä Tarton rauha ry:n Tarton rauhan vuosijuhlassa 14.10.2007. Esitelmä edustaa kannanottojen osalta kirjoittajan mielipidettä.

Tarton rauhan tilaisuuden kuvia:


Professori Pentti Virrankoski

Varapj., tohtori Valto Peiponen



Viipurin Lauluveikot (Urpo Rauhala)

Tiia Blasnialis ja Anna Jokinen



Tilaisuuden yleisöä

Yleisöpuheenvuoro pj. Alla Berg

++

Tänä vuonna on kulunut 60 vuotta 1947 solmitusta Pariisin rauhansopimuksesta. Suomessa ei ole ollut aihetta juhlia sitä, mutta on tärkeää muistaa, mitä maalle silloin tapahtui ja millä perusteella. Kun minua on pyydetty kertomaan käsitykseni näistä asioista, teen sen kuten monesti ennenkin.

Pariisissa pidetyn rauhankonferenssin yhteydessä syntyi 10. helmikuuta 1947 rauhansopimus Suomen ja maamme kanssa sotatilassa olleiden valtioiden välillä. Niistä ainoat tärkeät olivat Neuvostoliitto sekä Iso-Britannia, jota nimitän tässä lyhyesti Englanniksi.

Sopimuksen johdannossa sanotaan, että "Suomi, tultuaan Hitlerin Saksan liittolaiseksi ja osallistuttuaan sen rinnalla sotaan" muun muassa Neuvostoliittoa ja Englantia vastaan, "on osaltaan vastuussa tästä sodasta". Edelleen ilmoitetaan, että sodassa meitä vastassa olleet valtiot halusivat solmia Suomen kanssa rauhansopimuksen, "joka oikeudenmukaisuuden periaatteiden mukaisesti" ratkaisisi aseleposopimuksessa syksyllä 1944 avoimiksi jääneet kysymykset.

Rauhanehdoista tärkein on, että Moskovan rauhansopimus 12. päivältä maaliskuuta 1940 saatetaan jälleen voimaan. Lisäksi Suomi kuten sanotaan "palauttaa" Neuvostoliitolle Tarton rauhassa 1920 saamansa'Petsamon alueen. Moskovan rauhassa sovitun Hangon vuokra-alueen sijasta Suomi vuokraa Porkkalan seudun Neuvostoliiton laivastotukikohdaksi 50 vuoden ajaksi. Suomen puolustusvoimien, erikoisesti ilmavoimien miehistön ja materiaalin määrä rajoitaan varsin vähäiseksi.

Tarkastelen myöhemmin Pariisin rauhan syntyvaiheita ja kahta johdannon kohtaa: että Suomi oli syyllinen 1941-44 Neuvostoliittoa vastaan käymäänsä sotaan, ja että rauhansopimuksesta piti tulla oikeudenmukainen. Ensin on kuitenkin palautettava mieliin 1941-44 käydyn sodan eli lyhyemmin jatkosodan historiallinen tausta ja sen päävaiheet.

Kahden 1917 perustetun valtion, itsenäisen Suomen ja Neuvosto-Venäjän suhteet rikkoutuivat jo 1918 siitä huolimatta, että neuvostohallitus oli tunnustanut ensimmäisenä Suomen itsenäisyyden. Suomen eduskunta taas oli tunnustanut neuvostohallituksen Venäjän hallitukseksi pyytäessään siltä itsenäisyyden tunnustamista.

Välirikko johtui muun muassa siitä, että kumpikaan hallitus ei uskonut vastapuolen pysyvän kauan jaloillaan. Neuvostohallituksen päämies Lenin apulaisineen yllytti vuoden 1917 lopulta lähtien Suomen sosialisteja vallankumoukseen laillista hallitusta eli senaattia vastaan. Yllytys johti sisällissotaan, jossa Venäjä aseisti kapinalliset ja avusti heitä muutenkin. Neuvostohallitus solmi myös valtiosopimuksen kapinaa johtavan kansanvaltuuskunnan kanssa. Tämän vuoksi Suomen senaatti katsoi aiheellisesti maamme olevan sodassa Venäjää vastaan.

Suomen hallitus puolestaan ei uskonut neuvostojärjestelmän pysyvän kauan voimassa ja pyrki 1918-19 liittämään Venäjään kuuluvan Itä-Karjalan Suomen yhteyteen poliittisin ja myös sotilaallisin keinoin. Ilmeisesti arveltiin, että liitos voitaisiin varmistaa, ennen kuin Venäjän olot vakiintuisivat. Sen sijaan Suomen hallitus ei ryhtynyt 1919 avustamaan Leninin vastustajia Venäjän sisällissodassa, mitä muun muassa kenraali Gustaf Mannerheim oli vaatinut.

Kun sitten osoittautui, että 1917 syntynyt järjestelmä säilyisi toistaiseksi sekä Suomessa että Venäjällä, maiden suhteet vakautettiin Tartossa 1920 solmitulla rauhansopimuksella. Vuosien 1918-19 tapahtumat jättivät tietysti jälkeensä epäluuloja molemmin puolin. Moskovan dogmaattiset kommunistit pitivät sitä paitsi kaikkia demokraattisia maita mahdollisina vihollisina.

Suomen hallituksen idänpolitiikka oli Tarton rauhan jälkeen korrektia. Suomi ei liittynyt Puolan johdolla 20-luvun alussa kaavailtuun reunavaltiopolitiikkaan, koska sen pelättiin vetävän maamme sotaan Neuvostoliittoa vastaan. Jo 1920 Suomi liittyi Kansainliittoon, jonka päätarkoituksena oli rauhan turvaaminen.

Ylioppilasjärjestö Akateeminen Karjala-Seura harjoitti propagandaa lähiosissa Venäjää asuvien heimolaisten tukemiseksi ja Itä-Karjalan liittämiseksi Suomeen, mutta 30-luvulla tämä seura harrasti jo etupäässä maanpuolustuksen vahvistamista. Suomen valtiovalta ei Tarton rauhan jälkeen ollut osallisena Suur-Suomea koskeviin hankkeisiin.

Neuvosto-Venäjä, vuodesta 1922 Neuvostoliitto, tuki Suomen Kommunistista Puoluetta, joka koetti yhä valmistella vallankumousta. Tämä, kuten myös maamme puolustuslaitokseen kohdistuva vakoilu, huolestutti suomalaisia varsinkin vuoden 1930 kahden puolen.

Sittemmin Suomen ja Neuvostoliiton välinen hyökkäämättömyyssopimus, joka solmittiin 1932 Moskovan aloitteesta, ja Neuvostoliiton pääsy Kansainliiton jäseneksi 1934 rauhoittivat mielialaa. Suomalaiset olivat jopa niin luottavaisia, että maanpuolustuksen lujittaminen edistyi heikosti, vaikka suurpolitiikan taivaalla näkyi mustia pilviä.

Suomi pyrki 30-luvulla poliittiseen yhteistyöhön ja puolustusliittoon Skandinavian maitten kanssa. Niiden hallitukset arvioivat kuitenkin suurvaltojen vaarallisuutta kukin omalla tavallaan ja toisin kuin suomalaiset. Ruotsissa arasteltiin myös sen vuoksi, että Moskova suhtautui Pohjoismaiden lähentymiseen aika äreästi. Suurpolitiikan kiristyessä 30-luvun lopulla Saksan diktaattorin Adolf Hitlerin väkivaltaisten toimien vuoksi Suomi oli poliittisesti yksinäinen maa. Kansainliittokin oli osoittautunut voimattomaksi ainakin Saksan suhteen.

Neuvostoliitossa väitettiin talvisodan aikana ja sen kahden puolen Suomen olleen liitossa Venäjää vastaan "lännen imperialistien kanssa". Vuodesta 1941 alkaen meidän taas kerrottiin olleen jo 30-luvulla salaisesti liitossa Hitlerin Saksan kanssa. Talvisota ei kuitenkaan johtunut tällaisista luuloista.

Kun professori Aleksandr Tsubarjan Neuvostoliiton tiedeakatemiasta piti helmikuussa 1991 esitelmän Turussa, hän totesi, ettei talvisodan syynä ollut Neuvostoliiton diktaattorin Josif Stalinin huoli Leningradin turvallisuudesta vaan halu laajentaa Venäjää ainakin keisarikunnan rajoihin asti. Niin ollen Suomi olisi voinut välttää sodan vain alistumalla nöyrästi Stalinin valtaan, jos ei kerralla niin vähitellen.

Suurpolitiikka alkoi kuumentua Adolf Hitlerin tultua 1933 diktaattoriksi. Moskovassa muistettiin hänen teoksessa 'Mein Kampf1 esittämänsä suunnitelma tehdä Venäjästä Saksan siirtomaa ja seurattiin valppaasti Hitlerin politiikkaa ja Saksan kiihkeää varustelua.

Huolestuneina venäläiset uhkailivat muun muassa Suomea. Vuosina 1938-39 Moskova yritti saada maamme suostumaan keskinäiseen avunantosopimukseen, mikä olisi vienyt Suomen Stalinin valvontaan ja Neuvostoliiton strategisen etupiirin osaksi. Tähän Suomen hallitus ei suostunut. Avunantosopimus olisi johtanut ennen pitkää siihen, että Suomeen olisi marssitettu neuvostojoukkoja, ja kun hyvin tiedettiin Stalinin hallitsevan Venäjää julmaa terroria harjoittaen, ei ollut syytä antautua hänen armoilleen.

Kun poliittinen jännitys oli Hitlerin häikäilemättömien toimien vuoksi huipussaan, Neuvostoliitto ja Saksa tekivät elokuussa 1939 hyökkäämättömyyssopimuksen, jonka salaisessa pykälässä ne jakoivat Itä-Euroopan etupiireihin. Tämä oli helppo tajuta, kun Stalin oli vaatinut Baltian mailta tukikohtia ja saanut ne suostumaan, ensimmäisenä Viron jo syyskuun lopulla.

Kun Suomi sai 5. lokakuuta kutsun Moskovaan neuvottelemaan "konkreettisista poliittisista kysymyksistä", aavistettiin vaarallisia vaatimuksia, ja Moskovaan lähetetty valtioneuvos J. K. Paasikivi sai varsin sitovat ohjeet.

Stalin vaati Karjalan kannaksen lounaisosaa Koivistolle saakka sekä Suomenlahden ulappasaaria ja laivastotukikohtaa Hangon seudulta. Näihin vaatimuksiin suostuminen olisi heikentänyt pahoin maamme puolustusta. Uusi maaraja olisi ollut vain 30 kilometrin päässä Viipurista, ja Hangon seudun tukikohta olisi ollut vaarallinen sillanpääasema, kun Viron rannikko oli jo Neuvostoliiton käytössä.

Niinpä Suomen hallitus pani jo neuvottelujen alkuvaiheessa puolustusvoimat liikekannalle lähes sodanajan vahvuudessa. Stalinin huonon maineen takia kansakunta asettui tukemaan hallitusta hämmästyttävän yksimielisesti. Stalin taas näki neuvottelujen aikana, että Suomi ei saisi mistään mainittavaa tukea, ja että nimenomaan Hitler noudattaisi etupiirisopimusta. Siinä oli Suomen ja Saksan salaliitto!

Niinpä Stalin kuljetutti vahvan armeijan Suomen rajalle ja aloitti sodan marraskuun lopussa 1939. Kun hän oli vakuuttanut jatkuvasti Neuvostoliiton rauhanrakkautta, hyökkäys täytyi naamioida puolustussodaksi järjestämällä kuuluisat Mainilan laukaukset. Toinen propagandavaltti oli Otto Ville Kuusisen johtaman "Suomen kansanhallituksen" perustaminen. Suomen valloitus merkitsisi siis maan työväenluokan vapauttamista kapitalistien sorrosta.

Suomen työväki puolestaan kirosi Mainilan laukaukset ja nauroi Kuusiselle. Maan puolustaminen onnistui sitten pitkän aikaa niin hyvin, että Stalin hylkäsi Kuusisen ja ryhtyi neuvottelemaan rauhasta Risto Rytin johtaman hallituksen kanssa. Oli siis saatu suuri torjuntavoitto.

Suomen kuuluisia liittolaisia ei näkynyt sodan uhatessa syksyllä 1939. Länsi-Euroopasta saatiin myötätuntoa eli kauniita sanoja. Saksasta ei sitäkään. Sodan lopulla suunniteltiin Englannissa ja Ranskassa joukkojen lähettämistä Skandinavian pohjoisosaan tarkoituksena muka Suomen auttaminen. Länsivallat nimittäin halusivat päästä valvomaan Pohjois-Ruotsin malmivaroja ja avata uuden rintaman Saksaa vastaan.

Kun Suomen taistelukyky oli heikentynyt pahoin, luvattua mutta täysin epävarmaa apua ei voitu jäädä odottamaan. Stalin taas ei halunnut sodan laajenevan Skandinaviaan, koska se olisi saattanut Neuvostoliiton arvaamattomiin vaaroihin. Niinpä hän suostui Moskovan rauhaan, joka säästi Suomen itsenäisyyden mutta antoi Stalinille entistä paremman tilaisuuden painostaa maatamme.

Stalin näet tähtäsi myös rauhanteon jälkeen Suomen valloittamiseen ja maan muuttamiseen neuvostotasavallaksi. Julkaistut tiedot osoittavat hänen kehuneen upseereilleen jo huhtikuussa 1940, kuinka hän oli saanut Suomen "pihteihin". Helsinki oli välittömästi uhattuna sekä Viipurista että Hangosta käsin.

Stalin ei puhunut Virosta, joka oli vielä muodollisesti itsenäinen, mutta sinne tukeutuneet neuvostokoneet olivat pommittaneet Suomea jo talvisodassa. Maamme valloituksesta tehtiin suunnitelma, ja ulkoministeri Vjatseslav Molotov kysyi marraskuussa 1940 Hitlerin kantaa tähän hankkeeseen. Kun hän varoitti Stalinia, tämä luopui siinä vaiheessa Suomen valloittamisesta.

Tietysti Suomen johtomiehetkin näkivät maan vaarallisen aseman ja pyrkivät vahvistamaan sitä sotilaallisesti ja poliittisesti. Uuden rajan lähistölle ryhdyttiin rakentamaan linnoitusketjua, armeija pidettiin vahvana ja Mannerheim sen ylipäällikkönä, sotatarvlketeollisuutta tehostettiin. Moskovan rauhan jälkeen yritettiin myös saada uudelleen aikaan yhteistoimintaa Skandinavian maiden ja syksyllä 1940 vielä pelkän Ruotsin kanssa. Moskova kielsi kuitenkin tylysti nämä pyrkimykset. Vaara näytti entistä suuremmalta, kun Viro, Latvia ja Liettua oli kesällä 1940 yhdistetty väkivalloin Neuvostoliittoon.

Nämä toimet eivät riittäneet neuvostoarmeijan uhatessa maatamme. Suomi tarvitsi vahvan liittolaisen, ja sen jälkeen kun Hitler oli murskannut keväällä 1940 Ranskan sekä vallannut Tanskan ja Norjan, oli jäljellä vain yksi mahdollisuus. Englantikin oli nyt poissa pelistä Suomen kannalta, ja Yhdysvallat oli kovin kaukana eikä paljon piitannut Euroopasta.

Kun Saksa alkoi kesästä 1940 lähtien osoittaa kiinnostusta Suomeen, reaktio oli näin ollen myönteinen siitä huolimatta, että Hitler oli ollut talvisodan aikana jääkylmä Suomea kohtaan eikä valtaosa suomalaisia pitänyt hänestä. Johtomiehistä Ryti ja Väinö Tanner vihasivat Hitleriä ja hänen aatteitaan, Mannerheim halveksi häntä. Mutta kun kysymys oli Suomen olemassaolosta, nämä miehet ottivat huomioon realiteetit.

Hitler tuki syksystä 1940 lähtien Suomea yhä tuntuvammin mutta hintana oli yhteistyö, jonka otaksuttiin suuntautuvan Neuvostoliittoa vastaan. Maamme sai ostaa Saksasta aseita ja muuta sotamateriaalia, mutta vastineeksi Suomen sotilaiden täytyi osallistua yhteistyön suunnitteluun, joka kehittyi talvella 1940-41 sangen pitkälle. Tulevaisuus oli silti epävarma, koska Hitler ei kertonut suomalaisille suunnitelmistaan. Hänhän koetti salata aikeensa Stalinilta viime hetkeen saakka.

Saksaan tukeutuminen merkitsi luopumista puolueettomuudesta, ja siitähän Suomen johtomiehiä on moitittu. Suomi oli kuitenkin pyrkinyt 1939 vilpittömästi pysymään puolueettomana, ja oliko Stalin kunnioittanut tätä pyrkimystä? Puolueettomalta ei siis kannattanut yrittää uudelleen; jäljet pelottivat.

Stalinia valtaosa kansaamme piti talvisodan jälkeen naapurina, jonka talutusnuoraan maa ei saanut missään tapauksessa joutua. Etenkin Baltian maiden kohtalo kauhistutti. Hitleristä ja natseista eli kansallissosialisteista Suomessa ei pidetty enempää kuin ennenkään, mutta he tekivät suurimmat rikoksensa vasta myöhemmin. Saksan sotavoimat olivat osoittautuneet erittäin vahvoiksi, nneuvostoarmeija taas aika tehottomaksi.

Niin sanotun välirauhan ajan avaimina ovat siis talvisota ja Moskovan rauha. Niistä Suomen johtomiehet olivat saaneet sen kokemuksen, joka johti heidät tukeutumaan paremman puutteessa Saksaan, jotta säilytettäisiin maan itsenäisyys ja tietty määrä omaa toimintakykyä.

Kun tämä politiikka johti Suomen uuteen, 1941-44 käytyyn sotaan Neuvostoliittoa vastaan, syy ei ollut maamme johtomiesten vaan Stalinin, joka oli hyökättyään Suomeen 1939 riistänyt tärkeän osan maasta ja saattanut Suomen itsenäisyyden kuolemanvaaraan. Tämän ovat todenneet paitsi suomalaisia historiantutkijoita muun muassa norjalainen professori Hans Peter Krosby ja venäläinen tohtori Viktor M. Holodkovski, joka erotettiin 1981 Neuvostoliiton tiedeakatemiasta. Holodkovskin kirjoitus jatkosodan syistä julkaistiin 1991 suomeksi sarjassa Historiallinen arkisto.

Toukokuussa 1941 Saksan ja Neuvostoliiton sota kävi aivan ilmeiseksi, ja varmaa oli sekin, että Suomi joutuisi siihen mukaan. Usein on selitetty Stalinin aloittaneen jatkosodan määräämällä ilmavoimansa pommittamaan Suomea, mutta kun Pohjois¬suomessa oli viisi saksalaista divisioonaa valmiina hyökkäämään Venäjälle, Stalin piti täydellä syyllä Suomea vihollismaana. Toisaalta tilanteiden analysointi osoittaa, että jatkosota johtui suoranaisesti ja väistämättä talvisodasta.

Suomen johtomiehet ymmärsivät hyvin, että kun Hitler veti Suomen kuiville äärimmäisestä vaarasta, hän teki sen yksinomaan oman etunsa vuoksi. Kevääseen 1941 saakka täytyi ottaa huomioon sekin mahdollisuus, että Hitler tekisi uudet kaupat Stalinin

kanssa voidakseen yrittää maihinnousua Englantiin. Jos Suomi olisi noudattanut jollain tavoin kaksinaamaista politiikkaa ja koettanut välttää sitoutumista Saksaan, Hitler olisi voinut tavoitteita muuttaessaan myydä maamme uudelleen Stalinille. Hän ei suinkaan ollut suojelusenkeli, ei edes joulupukki. Muodollista liittoa Saksan kanssa Suomi ei kuitenkaan tehnyt.

Kuten Krosby ja Holodkovski ovat osoittaneet, Suomen johtomiehet tekivät 1940-41 ainoan ratkaisun, joka saattoi pelastaa maan itsenäisyyden toisen maailmansodan myrskyistä. Jos olisimme jääneet odottamaan kädet ristissä, mitä tapahtuisi, joko Saksa tai Neuvostoliitto olisi ryhtynyt miehittämään Suomea, luultavasti molemmatkin.

Olisimme siis joutuneet sotaan sekavassa tilanteessa, kaiketi myös erimielisinä ja vailla omaa toimintasuunnitelmaa. Seurauksena olisi ollut vähintään yhtä paha katastrofi kuin Virossa. Mahtaako joku epäillä tätä?

Jatkosodassa, jonka syntyä tämä nimitys kuvaa täsmällisesti, suomalaiset valtasivat ensin takaisin Moskovan rauhassa 1940 menetetyt alueet. Sitten miehitettiin suuri osa Itä-Karjalaa. Kun hyökkäys sinne aloitettiin, Mannerheim puhui hallitukselta kysymättä päiväkäskyssään Karjalan vapauttamisesta ja "suuresta Suomesta".

Olisi ollut viisaampaa todeta, että kun sotaan oli jouduttu, oli strategisesti välttämätöntä miehittää alue, josta oli talvisodan aikana suunnattu Suomeen äärimmäisen vaarallinen hyökkäys, heti alkuun 20 vahvan divisioonan voimin.

Eduskunnassa ei keskusteltu kertaakaan Suur-Suomesta. Muuten siitä puhuttiin aika paljon, mikä ei ollut kovin realistista. Toisaalta Suomen laajentumisesta vain haaveltiin, kun taas Venäjää oli todella laajennettu jo 1940 Suomen kustannuksella. Kun armeijamme oli sitten vallannut Aunuksen ja osan Vienan Karjalaa, eteneminen pysäytettiin.

Hitlerin vaatimuksista huolimatta Suomi ei ahdistanut Leningradia eikä katkaissut Muurmannin radan itäistä, Venäjälle elintärkeää haaraa. Saarrettu Leningrad jäi saksalaisiltakin valloittamatta, kun Suomesta ei hyökätty Nevan kaupunkia vastaan. Tavatessani professori P. E. Schrammin, joka oli myös Hitlerin päämajassa palvellut kenraali, kysyin oliko siellä ajateltu, mitä tämä Suomen pidättyminen merkitsi. Muutaman ryypyn ottanut Schramm loi minuun leimuavan katseen ja ärähti: "Ja, wir haben es gedacht!"

Mannerheimia on moitittu laiminlyönneistä, jotka aiheuttivat Englannin meille itsenäisyyspäivänä 1941 antaman sodanjulistuksen. Tämä pääministeri Winston Churchillin toimenpide johtui siitä, että hän pelkäsi Stalinin tekevän erillisrauhan Saksan kanssa. Oli naiivia kuvitella, että nimenomaan sodan julistaminen Suomelle olisi torjunut tämän vaaran, mutta Churchillin jalat eivät pysyneet aina maassa.

Sodanjulistus ei riippunut siitä, mitä Mannerheim teki tai oli tekemättä, vaan syynä oli Churchillin käsitys, että Englannin piti olla nöyrää poikaa ainoaa liittolaistaan kohtaan. Washington ei julistanut sotaa Suomelle, vaikka Yhdysvallat joutuivat päivää jälkeen meidän itsenäisyyspäivämme mukaan toiseen maailmansotaan Japanin hyökkäyksen johdosta.

Ennen jatkosotaa ja sen alkuvaiheissa oli uskottu Saksan voittavan Neuvostoliiton, ja se oli tehnyt Suomen ratkaisun verraten yksinkertaiseksi, mutta tämä arvio osoittautui sodan jatkuessa vääräksi. Tuulen kääntyessä Suomi alkoi kylmästi korjata kurssia. Jo 1942-43 näkyi, että johtomiehemme eivät olleet halunneet auttaa Saksaa vaan käyttää tätä maata Suomen pelastamiseksi.

Keväästä 1943 lähtien Suomen hallitus tunnusteli erillisrauhan mahdollisuuksia. Vakavia neuvotteluja käytiin keväällä 1944, mutta silloiset ehdot näyttivät mahdottomilta täyttää, kun Saksalla oli vielä liian vahva asema Itämeren piirissä. Kovat ehdot oli varmaan tarkoitettu ansaksi Stalinin otaksuessa, että Suomi ei pystyisi täyttämään niitä.

Kun tämä keino ei tepsinyt Edwin Linkomiehen hallitukseen, Stalin määräsi joukkonsa aloittamaan kesäkuussa 1944 suurhyökkäyksen Suomea vastaan. Hän oli luvannut syksyllä 1943 Teheranin konferenssissa Churchillille ja Franklin D. Rooseveltille, että Suomi saisi pitää itsenäisyytensä, mutta tästä huolimatta hän yritti valloittaa maamme. Suomesta olisi tietysti tehty neuvostotasavalta, niitä kun sanottiin Kremlissä itsenäisiksi maiksi.

Suomen armeija pystyi kuitenkin pysäyttämään taaskin neuvostojoukot, ja Saksa tuki puolustustamme, koska Hitler katsoi sen yhä edulliseksi. Pian hän sai huomata erehtyneensä, koska Suomi lähti syksyllä 1944 omille teilleen ja teki aselevon Neuvostoliiton kanssa. Välirauhansopimus jouduttiin solmimaan Moskovan rauhan rajojen mukaan, ja lisäksi Suomen piti luovuttaa Neuvostoliitolle Petsamon kunta Jäämeren-satamineen ja nikkelivaroineen.

Saman tien alkoi Moskova alkoi valmistella lopullista rauhansopimusta. Kun Suomen äärivasemmiston piirissä puhuttiin jo vuoden 1944 lopulla jatkosotaan syyllisten rankaisemisesta, idea saattoi olla täällä syntynyt, mutta tammikuusta 1945 lähtien asiaa ajettiin niin pontevasti, että taustana olivat varmasti venäläisten kehotukset. Oli hyvissä ajoin todistettava Suomi syylliseksi jatkosotaan, jottei asiasta tarvitsisi enää puhua Pariisissa. Olisi kiusallista, jos joku muistuttaisi siellä, että Stalin oli puolestaan aloittanut 1939 sodan Suomea vastaan.

Koska sotasyyllisprosessi palveli näin selvästi Moskovan etua, en usko sen olleen olennaisesti kotimaista työtä. Olen lukenut tätä varten Paasikiven päiväkirjaa, eikä hän viittaa koskaan siihen, että se olisi ollut oikeusministeri Urho Kekkosen tai edes Suomen äärivasemmistonkaan syytä.

Prosessi olikin välttämätön sen jälkeen kuin voittajavaltiot olivat sopineet 8. elokuuta 1945 Lontoossa tällaisesta menettelystä sodanaikaisten vastustajien poliittista johtoa vastaan. Suomessa se edellytti taannehtivaa, jo sinänsä epänormaalia lakia. Lisäksi siinä määriteltiin rikokseksi toimenpiteet, jotka eivät olleet sitä maamme oikeuskäytännön mukaan. Tämän vuoksi, Neuvostoliiton harjoittamasta ankarasta painostuksesta puhumattakaan, kyseessä oli täysin poliittinen prosessi, joka vain naamioitiin oikeudenkäynniksi.

Tästä prosessista ei tietenkään jäänyt mitään häpeää siinä tuomituille. Sen vuoksi tuomioita ei mielestäni tarvitse kumota, mutta sen sijaan on huolehdittava siitä, että niiden tausta tunnetaan ja muistetaan. Muistan hyvin, kuinka katkeraa vihaa sotasyyllisprosessi herätti enimmissä suomalaisissa.

Stalin oli kuitenkin oppinut hieman tuntemaan tätä kansaa. Niinpä Suomen marsalkka jätettiin rauhaan, eikä syytetyille kunnon miehille vaadittu sellaisia rangaistuksia, jotka olisivat voineet saada suuren osan suomalaisista tarttumaan vielä kerran aseisiin.

Pariisissa pidettävää rauhankonferenssia odotettaessa pääministeri Paasikivi ja ministeri Kekkonen otaksuivat jo 1945, että Suomen rajat eivät muuttuisi syksyllä 1944 määrätyistä. Sitä ei pitäisi yrittääkään ainakaan länsivaltojen avulla.

Syyskuussa 1945 joukko karjalaisia laati adressin, joka toimitettiin Neuvostoliiton lähetystöön ja jäljennös sitten ulkoministeri Carl Enckellille. Se sisälsi toivomuksen, että Karjala saataisiin lopullisessa rauhansopimuksessa takaisin. Paasikivi joutui ottamaan kantaa tähän ja keskusteli asiasta valvontakomission päällikön Andrei Zdanovin kanssa. Tämä sanoi hallituksensa eli siis Stalinin kantana, että syksyllä 1944 määritellyt rajat olivat lopulliset.

Huhtikuussa 1946 presidentti Kaarlo Juho Stählberg, Paasikiven kunnioittama neuvonantaja, esitti kuitenkin sen mielipiteen, että rajakysymykseen pitäisi puuttua Pariisissa joskin varovasti. Suomen valtuuskunnalle, jota johti ministeri Enckell, annettiin sen mukaiset ohjeet, ja konferenssin täysi-istunnossa syksyllä 1946 kerrottiin suomalaisten toivovan, että rauhanehtoja lievennettäisiin rajojen osalta.

Neuvostoliiton ulkoministerit Molotov ja Andrej Vysinski kielsivät istunnon jälkeen yrittämästäkään sitä. Asiaa ei sitten vietykään Suomen rauhansopimusta käsittelevään komissioon.

Paasikiven mieltä lämmitti, että Englannin ulkoministeri Ernest Bevin puhui konferenssin istunnossa Suomesta ystävällisesti. Hän kehui meillä ennen sotaa vallinneita oloja ja toivotti "jälleen syntyvän ... todella demokraattisen Suomen" tervetulleeksi takaisin "rauhaa rakastavien kansojen joukkoon". Tämä kaikki osoitti sen, että Mr. Bevin ei lainkaan tiennyt, mitä puhui.

Suomi oli ollut myös sotien aikana vähintään yhtä hyvä demokratia kuin Englanti, ja rauhaa olimme rakastaneet siinä kuin brititkin, joiden ilmavoimat olivat tuhonneet Saksan kaupunkeja hirvittävin terroripommituksin. Suomi oli myös puolustanut kovissa sodissa demokratiaa Stalinia, ainakin Hitlerin veroista joukkomurhaajaa vastaan.

Mutta kuinka Suomea kohdeltiin Pariisissa? Myös Englannin valtuutettu allekirjoitti sopimuksen, jossa Moskovan rauhan raja julistetaan oikeudenmukaiseksi. Tietenkin jo Stalinin arvovalta vaati tämän rajan tunnustamista, mutta oikeudesta puhuminen sen yhteydessä oli kuin pilkantekoa.

Pariisin rauhansopimus on yhä voimassa paitsi Suomen puolustusvoimia rajoittavaa artiklaa, jonka presidentti Mauno Koivisto totesi vanhentuneeksi. Olen jo ottanut kantaa sopimuksen johdannossa esitettyyn väitteeseen, että Suomi oli vastuussa jatkosodasta: se ei pidä paikkaansa.

Rauhansopimuksen oikeudenmukaisuutta koskeva maininta taas ei toteutunut. Puhuakseni vain rajoja koskevista ehdoista ne nojautuvat siihen käsitykseen, että Moskovan rauhansopimus oli perustunut oikeuteen. Erikoisen brutaalin hyökkäyssodan päättänyt sanelurauha ei tietenkään täyttänyt tätä ehtoa.

Pariisin rauhansopimuksessa siis sinetöitiin neuvostojohtajien Suomea vastaan tekemä raskas rikos. Siitä huolimatta Venäjän valtiovalta yrittää jatkuvasti olla, ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut. Tosin presidentti Boris Jeltsin tuomitsi Stalinin 1939 tekemän rikoksen jyrkin sanoin, mutta ilmeisesti hän sai apulaisiltaan ankaran ojennuksen, koskapa hän neuvoi tuota pikaa suomalaisia olemaan hiljaa Karjalasta.

Epäilemättä Kremlissä ajatellaan, että kun vain annetaan ajan kulua, suomalaiset vähitellen unohtavat, ja mitäpä heistä muutenkaan!

Venäjällä on kuitenkin sivistyneitä ihmisiä, jotka katsovat Moskovassa 1940 ja Pariisissa 1947 sanellun Suomen rajan olevan häpeäksi heidän maalleen. Omasta puolestani en halua syyllistää kansaa, jolla on satojen vuosien ajan ollut erikoisen vähän sanomista käskijöittensä menettelyyn. Kunnioitan Venäjän vanhaa kulttuuria ja muistan lämpimästi monia aikoinaan tuntemiani sympaattisia venäläisiä. Juuri siksi vuosien 1940 ja 1947 historiallinen vääryys saakin minut valittamaan paitsi Suomen kärsimiä menetyksiä myös sitä, että ne ovat luoneet syvän kuilun kahden naapurikansan välille.


Artikkelien kommentointi on toistaiseksi lopetettu.
Kommentin tai mielipiteen voi lähettää suoraan Pro Karelia -verkkolehden toimitukselle: toimitus@prokarelia.net



^  Takaisin ylös      Lisää artikkeleita kirjoittajalta      Artikkeli-arkisto 




Tutustu kirjaan ja tilaa se Karelia Klubi Kaupasta, sähköpostitse tai 05 541 6450, hinta 19:50 euroa.

NS. SOTASYYLLISYYS













Koko Suomen kartta vuodesta 1920




Siirry Kansalaisvetoomuksen internet-sivuille. Vetoomus ei ole jäsenlomake.







SIIRRY KARELIA KLUBI KAUPPAAN

Candomino laulaa karjalaisia lauluja [mp3-file].



SIIRRY KARELIA KLUBI KAUPPAAN

Karjala. Sanat ja sävel: Olli Nykänen [4.13 MB mp3-file].