Karjala / Karelia kuuluu Suomelle - Pro Karelian fokus.
Karelia / Karjala is part of Finland - Pro Karelia's focus.


Tietoa kirjoittajasta


Aila Niinimaa-Keppo

Aila Niinimaa-Keppo
toimittaja

Kirjoittaja on toimittaja ja Suomi-Georgia -seura ry:n puheenjohtaja.

E-mail
Kirjoittajan muita artikkeleita

18.09.2008 [07, 10]
»  ETELÄ-OSSETIA JA ABHASIA - EI MAHDOLLISTA MEILLÄ? 

  Lisää artikkeleita kirjoittajalta

  Artikkeli-arkisto


Copyright 1999-2013 © Pro Karelia ry. Artikkelien ja kuvien lainaaminen sallittua, lähde mainittava.

  Pro Karelian henkilörekisterit

18.09.2008
Aila Niinimaa-Keppo

Tämä artikkeli liittyy alla lueteltuun/lueteltuihin artikkeli-ryhmiin.
Klikkaamalla artikkeli-ryhmää näet, mitä muita artikkeleita ryhmään kuuluu.


[07] Totalitarismi
[10] Venäjä
[21] Poliittiset

ETELÄ-OSSETIA JA ABHASIA - EI MAHDOLLISTA MEILLÄ?

Etelä-Ossetia ja Abhasia

Maailman media kirjoitti koko menneen kesän Kremlin nuotteja seuraillen, miten Georgia sortaa pientä Etelä-Ossetiaa. Samaa toisteltiin myös Abhasian autonomisesta tasavallasta, jonka asukkaista vain runsas 10 % on ns. “sorrettuja” apsuja, Adygeasta tullutta alkuperäiskansaa. Yleisnimellä “abhaasi” kutsuttiin niin georgialaisia, apsuja kuin suurta joukkoa seka-avioliittolaisiakin.

Monessa perheessä oli vuosikaudet sekä Georgian että Venäjän passeja, riippuen mikä kulloinkin oli edullisinta ottaa.

Kun Venäjä päätti painostaa Georgiaa ja haluta itselleen Abhasian upeat rannat ja maisemat, se yksinkertaisesti käynnisti alueen pienimmän ryhmän kiihottamisen. Ja agittaatio upposi apsuihin, sillä Venäjän lupaukset olivat ruhtinaallisia, itsenäisyystunnustuksesta alkaen.

Valtava enemmistö väestöstä – georgialaiset - ajettiin maanpakoon ja maa luovutettiin sille pienimmälle vähemmistölle, jota ei sortanut kukaan. Vajausta täyttämään siirrettiin venäläisiä, eikä tätä ryhmää tarvinnut edes kiihottaa mihinkään. Tänään koko Eurooppa on tajunnut totuuden ja on auttamassa Georgiaa, Suomen sinisilmäisiä tutkijoita, poliitikkoja sekä demarien kestoruokkimaa, Nicaraguaa, lukuun ottamatta.

Etelä-Ossetia aina georgialaisten asuttamaa

Etelä-Ossetia on varhaisesta historiasta ollut Georgian sydänaluetta, jolla ei ollut mitään tekemistä Ossetian ASNT:n kanssa, ennen kuin Stalin käynnisti hajoita ja hallitse -ohjelmansa. Alle 100 km päähän Tbilisistä perustettiin 1922 keinotekoinen autonominen alue, jonka asukkaiksi aiottiin siirtää Venäjälle uskollisia osseetteja. Heidän avullaan oli tietenkin tarkoitus synnyttää “konflikteja” ja jatkossa irrottaa Etelä-Ossetia Georgiasta.

Georgialaisten korvaaminen eteni hitaasti. Vuoteen 1945 mennessä alueelle oli muuttanut kokonaista kaksi osseettiperhettä. 1990-luvun alussa heitä oli alueella jo noin 65 000 ja georgialaisiakin vielä noin 30 000. Muualla Georgiassa asui osseetteja, ilman itsenäisyysvaatimuksia, yli 100 000. Ja vaikka Etelä-Ossetiassa eli tuolloin vain pari tuhatta venäläistä, Gorbatshov sai syyn uhata Georgiaa pommituksilla, jos venäläisväestöä “kohdeltaisiin huonosti”.

Eli jos hyökkäyksiä näin perustellaan, tuskin lienee suuri virhe tulkita, että Suomen 50 000 venäjänkielistä ovat todellinen uhka maallemme. En siis aivan ensi hädässä luopuisi jalkaväkimiinoista, häiritsipä se presidenttimme imagoa miten tahansa. Ja ainakaan en istuttaisi koko upseerikuntaa pelkästään tietokoneelle puolustusstrategioita suunnittelemaan.

Miksi ei muuten kielletä venäläisten Groznyiin syytämiä lelupommeja? Luulisi etteivät lapsia raatelevat, leluiksi naamioidut, pommit kaunistaisi kenenkään imagoa, mutta näihin aseisiin ihmisoikeusaktivisti Halonen ei kuitenkaan ole puuttunut.

Kenraali Dudajevin luennolla nykyisen Dzhohar-galan yliopistossa opin kesällä 1992, että tärkeintä puolustussodassa eivät ole aseet, tietokoneet tai teoriat, vaan kansan maanpuolustustahto ja vihollisen tuntemus.

Presidentti Dudajevin oppi osoittautui oikeaksi heti ensimmäisen Tshetshenian-sodan aikana 1994. Tuolloin vain miljoonainen kansa – alle yksi prosentti vihollisesta! – löi takaisin raukkamaisen hyökkääjän joukot.

Tappionsa jälkeen Venäjä kosti eristämällä koko maan ja käynnistämällä järjestelmällisen siviilien tuhoamisen, joka jatkuu edelleen. Halosen tuomiot tällekin kansanmurhalle ovat jääneet olemattomiksi. Lipponen lähetti sentään surunvalittelusähkeen Tshetshenian nukkepresidentille sissien onnistuttua räjäyttämään tämän uuden ja kalliin päämajan.

Venäjä sai lopulta sotansa Etelä-Ossetiaan 1990 ja tuhosi savuverhon suojassa Georgian demokraattisen hallinnon. On ollut vain ajan kysymys, milloin näytösrähinä alueella taas alkaa. Pommisuojattu Roki-tunneli, jonka saivat hallintaansa rikollisjoukkiot painija ja bisnesmies, presidentiksikin tituleeratun, Eduard Kokoitin johtamana, auttoivat elokuussa 2008 jälleen miehittäjiä.

Rokia käytti äskettäin myös Venäjän raskas kalusto matkallaan Georgian kimppuun. Shevardnadzen 1978 rakennuttama pomminvarma tunneli tarkoitettiinkin alunperin sotajoukkojen siirtoreitiksi, mutta hyvin se tuntuu sopivan myös rikollisjoukkioitten huume- ym. salakuljetuksiin.

Kunnollista tietä ei Ossetioiden välillä olekaan. Maat jakaa kilometrien korkuinen Kaukasusvuoristo, jonka voi ylittää vain kapeaa ja hämärää tunnelia ajaen. Talvisin tietä reunustavat nelimetriset lumipenkat. Koettu on myös, että lumimyrskyn jälkeen neljäkään valtavaa hullujussia ei kyennyt avaamaan tietä Tbilisiin. Jäin helmikuussa 1992 päiviksi saarroksiin lumiseen Kazbegiin, keskelle Kaukasusta.

Ihmetyttää, miksei Venäjä motittanut niitä “Dudajevin avuksi tullevia 150 arabitankkia”, joista Kremlin tiedotus ahkerasti vouhkasi maailman uutisvälineissä. Operaatio olisi ollut venäläisille “piece-of-cake”, mutta totuus oli, ettei Dudajeville ollut tulossakaan ulkomaisia apuja. Uutiskynnys ylittyi silti harpaten Venäjän erityistuntemuksella ylpeilevässä suomalaismediassakin.

Kun kysyin keväällä 1992 minulle soittaneelta Josef Brodskylta, miksi suomalaistoimittajat uskovat Venäjän Georgia-valheita, runoilija vastasi sarkastisesti: “Koska he eivät ole oppineet, että totuus täytyy kyetä lukemaan rivien välistä. Minä itse olen vuosikaudet kirjoittanutkin rivien väliin.”

Ja taas Venäjä hyökkäsi ...

Viime aikoina on kirjoiteltu, että se olikin Georgia joka hyökkäsi ensin Etelä-Ossetiaan. Järjenkin jo pitäisi sanoa, että väite on naurettava. Ja mitä sitten, jos Georgia etenikin Etelä-Ossetiaan? Alue kuuluu edelleen Georgiaan, joka saa omalla maallaan tehdä mitä haluaa.

Tuskin Suomikaan pyytää keneltäkään lupaa, jos se järjestää sotaharjoitukset Lapissa? Venäjä oli se, joka tunkeutui vieraalle maalle, mikä oli rikos jo sinänsä. Miten ylipäätään vieras valtio voi tunnustaa toisen maan läänejä itsenäisiksi?

Ja jälleen kerran Etelä-Ossetiassa tappavat, ryöstelevät ja kyliä hävittävät samat venäläiset, jotka joukkioineen ja aseineen auttoivat aseelliseen vallankaappaukseen syyllistynyttä kommunistipolitrukki Shevardnadzea kaatamaan Georgian laillisen hallinnon 1991-92.

Palkkana maksettiin tuolloinkin rahaa ja valtaa. Venäläinen suurrikollinen Kokoitikin vain odottaa, milloin hänen nimityksensä Kaukasian tsaariksi sinetöidään. Samalla sabluunalla Kreml nimitti Tshetsheniaankin presidentiksi maan pahimman rikollismafison.

Olen vieraillut sekä Abhasiassa että Etelä-Ossetiassa vuodesta 1978, enkä ainakaan kesään 1990 mennessä kokenut alueilla kansallisuusristiriitoja, saatika sitten sotia. Etelä-Ossetian autonominen alue oli tuolloin samalla tavalla Georgiaa kuin Abhasian ja Adzharian autonomiset tasavallatkin.

Vierailimme juhannuksena 1990 erikoislennolla, yhdessä mm. Riigikogun kansanedustajien kanssa, Abhasian virolaiskylissä, eikä matka unohdu koskaan. Mitään valittamista ei virolaisilla ei ollut, kylät huokuivat rauhaa ja juhannustunnelma oli täydellinen. Ja omatekoista punaista kuohuviiniä riitti joka torpassa.

Sota Abhasiassa ja Etelä-Ossetiassa käynnistetään

Kun Georgia kuitenkin onnistui marraskuussa 1990 järjestämään Neuvostoliiton historian ensimmäiset vapaat parlamenttivaalit, Gorbatshov heitti peliin Stalinin sotaopista kopioimansa Etelä-Ossetia -nappulan. Neuvostojoukot ja paikalle toimitetut kaikenkarvaiset “puolisotilaalliset” venäläis-ossetialaiset ja georgialaisjoukkiot ryhtyivät kaatamaan kansan suosimaa presidenttiä. Vaaleja ei saatu estetyksi, mutta taistelut kiihtyivät.

Lopulta alueelle siirrettiin kokonainen divisioonallinen neuvostosotilaita. Georgiaa vaadittiin nyt allekirjoittamaan IVY-liittosopimus. Gorbatsov painosti jatkuvasti presidenttikilvan 87 prosentin äänivyöryllä voittanutta runoilija, kääntäjä, Ph.D Zviad Gamsahurdiaa ukaasilla “niin kauan sota Etelä-Ossetiassa jatkuu, kunnes allekirjoitat liittosopimuksen”. Kuuntelin yhden uhkaussoiton presidentin huoneessa.

Abhasian ja Etelä-Ossetian georgialaiset kokivat todella kovia; heitä ryöstelivät ja surmasivat niin osseetit, georgialaiset rosvojoukot kuin “venäläiset rauhanturvaajatkin”, joitten ns. puolueettomuus on lähinnä farssi.

Propaganda autonomioissa jyrkkeni, lukemattomia kyliä tuhottiin ja Venäjän passeja jaettiin kaikille; myös niille joille Georgian passi olisi riittänyt. Abhasiassa georgialaistalot luovutettiin miehittäjille, ja monet venäläisperheet valtasivat parhaimmillaan useitakin taloja. Syksyllä 1991 Etelä-Ossetian rajalle ilmestyi kyltti: Tulette nyt Neuvostoliiton etupiirin.

Tehtiinkö uusi etupiirisopimus?

Todennäköisesti autonomiat oli jo aiemmin sovittu osaksi Neuvostoliiton valtapiiriä, mutta lupaus unohtui. Jeltsin muistutti länttä asiasta, mutta Shevardnadze kielsi koskaan moisesta paktista kuulleensakaan. Todellisuudessa tämä lännen ylin ystävä, valtiorosvo ja kansan Veriseksi Eduardiksi kutsuma politrukki Shevardnadze, hoiti verisellä vallankaappauksella Georgian Gamsahurdian pois kuvioista.

Georgialla, Azerbaidzhanilla ja Tshetshenialla oli näet valmis öljyputkisuunnnitelma, jonka toteutuessa ne saisivat hallita ihan itse öljyään ja Mustanmeren satamiaan. Kansatkin vaurastuisivat, eivätkä pelkästään muutamat kommunistijohtajat sekä Venäjän ja USA:n öljy-yhtiöt.

Presidenttien suunnitelma nosti infarktinpunan länsijohtajien poskille. Vaaleilla valittujen presidenttien kaataminen käynnistyi. Georgian presidentin maine tuhottin valhekampajalla, Eltshibein tilalle istutettiin maan vihattu ex-kommunistijohtaja Haidar Alijev ja Tshetshenian Neuvostoliiton sankarina palkitusta Dudajevista rakennettiin hetkessä hämäräperäinen rikollinen. Ja kenraali sentään oli vasta muutamaa viikkoa aiemmin ollut suoraan bolitbyroolle raportoiva Tarton divisioonan komentaja.

Kremlin propagandaministeri osasi tehtävänsä. Esim. Neste Oy:n edustaja, jolle välitin uusien presidenttien pyynnön tapaamisesta, ilmoitti, että Azerbaidzhanista löytyy öljyä tuskin maan omaan tarpeeseen. Hämmästelin, miksi alueella sitten pyöri tungokseen asti läntisiä öljy-yhtiötä. Arbuusikauppaako ne siellä harjoittivat?

Suurvaltojen uuteen etupiirisopimukseen sisältyi tiettävästi öljyn tasajako, Baltian maitten itsenäistyminen, Saksojen yhdistyminen ja itäblokin maitten vapautuminen. Kaukasia, Siperia, Keski-Aasia jne. jäisivät edelleen Neuvostoliiton reviiriin, Suur-Venäjäksi.

Vielä syksyllä 1991 tehtiin viimeinen yritys pakottaa Georgia IVY:öön. Gorbatshov oli hävinnyt valtataistelun Jeltsinille, joka jatkoi nyt vuorostaan Georgian painostamista, aseena hänelläkin Etelä-Ossetian sota.

Syyskuussa kaikki ex-neuvostotasavaltojen johtajat kutsuttiin Kremliin, Jeltsinin työhuoneeseen, jossa kokouksen johtamisesta vastasi USA:n ulkoministeri, Mhedrionin kunniajäsen George Baker. Huoneen haltija itse keskittyi lähinnä väkeviin virvokkeisiin.

Otteet liittosopimuksesta kieltäytynyttä Georgiaa kohtaan olivat tylyt: Baker raivosi Gugushvilille syytäen pääministerin silmille uhkauksia otsasuoni pullistuen ja nyrkkiä pöytään iskien, mutta turhaan. Myös omat öljyvaransa tarkoin tunteva Azerbaidzhan kieltäytyi liittymästä IVY:öön. Tshetshenialta asiaa ei tietenkään edes kysytty.

Georgiaa kokouksessa edustanut pääministeri Bessarion Gugushvili – jo pitkään maanpaossa Suomessa asunut professori – pysyi ryhdikkäästi hallituksensa päätöksen takana: kun kerran yhdestä pakkoliittovaltiosta oli päästy eroon, ei uuteen haluttu heti liittyä. Bakerin roolia hämmästeltiin, mutta USA:n apuun luotettiin liikuttavan vahvasti.

Lokakuussa 1991 Georgian demokraattiselle johdolle valkeni, mitä Bakerin uhkaukset sisällään pitivät. Maailmalle levisi ensin uutinen, jonka mukaan 06.10.1991 Georgian valtava oppositio yritti kaataa “diktaattori Gamsahurdian”, koska tämä oli antanut käskyn avata tulen rauhallisia mielenosoittajia vastaan. Todistin vieressä, miten tilanne oli täysin päinvastainen: kyseessä oli ns. opposition kaappausyritys.

Suomenkin tv-1 näytti kuvaa suurmielenosoituksesta, jossa marssivat olivat kaikki presidentin tukijoita, eivät mitään opposition edustajia. Kielsin väärän tiedon levittämisen, mutta mediamme uskoi mieluummin AFP:tä, Reutersia, huumeissa hilluvaa katuoppositiota sekä vaalit hävinneitä kommunisteja. Järjen käyttö unohtui kirjeenvaihtajilta myös paikan päällä: reportterit jopa juosuttivat parlamenttitaloon roskajoukon aseettomalle presidentille laatimia erovaatimuksia. Suorastaan makaaberia käytöstä puolueettomana esiintyvältä medialta!

Georgian laillinen hallinto odotti parlamenttitalon alakerrassa lännen tulevan apuun, eipä olisi kannattanut. Taloa tulitettiin, aseettomia kansanedustajia ja virkamiehiä otettiin kiinni, vangittiin, hakattiin, kidutettiin ja tapettiin kaduille. Kirjeenvaihtajia ei hyökkäyksen aikana näkynyt, oli pakko lähteä itse taistelupaikalle ja nähdä omin silmin mitä tapahtui; 82 haavoittunutta olivat kaikki parlamentin puolustajia ja vain pari hyökkääjää oli saanut siipeensä. Kaksi presidentin vartijaa sai surmansa. Ehdittyäni takaisin hotelliin (lähellä parlamenttia) hyökkäys alkoi uudestaan.

Kun kävin myöhemmin Moskovan Reutersissa sättimässä kirjeenvaihtajaa, jonka oli eniten raportoinut roskaa juuri lokakuun kaappausyrityksestä, hermostunut Brian puolustautui neljän lukon takana sanomalla: “älä minua katso, minä olin vain lomaileva taloustoimittaja, enkä tiennyt mistään mitään”. Mutta juttuja piti silti maailmalle suoltaa. Myös varsinaisesta kaappauksesta joulu-tammikuussa, koska Brianhan oli nyt oikein asiantuntija! Vaikka ei edes tiennyt, keitä kaapparit olivat.

Suomen valtio halvensi Helsingin ETYK-perusasiakirjan

Suomi valmisteli samaan aikaan kevään ja kesän 1992 ETYK:n puheenjohtajuutta, mutta toimi Georgian kohdalla täysin vastoin kokouksen omaa päätösasiakirjaa. Sen sijaan että olisi kieltäytynyt keskustelemasta kansan valitsemalta presidentiltä ja parlamentilta vallan kaapanneen joukkion kanssa, Suomi kutsui kokoukseen kaapparin, kommunistipolitrukki Shevardnadzen.

Eikä päästänyt edes maahan presidenttiä, jota oma kansa yritti epätoivoisesti puolustaa. Gamsahurdian puolesta oli kerätty jo yli puolitoista miljoonaa nimeä, mutta niille viitattiin kinttaalla. Ainoastaan presidentti Dudajev tarjosi Gamsahurdialle turvapaikan.

Olin jo Tshetsheniassa noutamassa Suomeen presidentti Gamsahurdiaa, kun sain tietää, ettei hän pääsisikään maahan. Yritin sekä yksin että parlamentin puhemiehen kanssa hankkia konetta Eltshibeiltä ja Liettuan Landsbergisiltä, mutta molemmat tarvitsivat kaiken kalustonsa Kremlin uhkailujen vastapainoksi. Venäjä lietsoi sotaa varsinkin Vuoristo-Karabahissa, selitti Azerbaidzhanin ulkoministeri ja näytti aiheesta runsaasti videoita ja muita dokumentteja. Eltshibei todisti myös, että “näin on, mutta siihen on meillä totuttu”.

Ylimieliset suomalaispoliitikot tanssivat Koiviston pillin mukaan ja ETYK oli farssi, sinänsä. Kaikki muut ex-neuvostotasavallat kutsuttiin suomalaisiin vallan hoveihin, mutta ei SNTL:n ensimmäistä ja ainoaa rehellisillä vaaleilla valittua presidenttiä.

Runoilija Abulfaz Eltshibei sai sentään allekirjoittaa ETYKin päätösasiakirjan. Kauan ei hänkään saanut jäsenyydestä nauttia, sillä hänen paikkansa kaappasi Kremlin suosikki, Azerbaidzhanin ex-kommunistipolitrukki, Haidar Alijev, jonka kaatumista länsi oli vasta vuotta aiemmin juhlinut. Nyt nuo samat kansanriistäjät istuivat taas vallan hoveissa.

Finlandia-taloon tulijoita kohtasi outo näky: portilla osoitti mieltään mies, jonka olisi todella kuulunut olla kokoussalissa. Hän oli Georgian parlamentin laillinen puheenjohtaja, joka oli päässyt kiertotietä Suomeen. Hän oli toipumassa kaapparien harrastamasta kidutuksesta ja vetosi vaimoine ja pienine lapsineen vangittujen kollegoittensa puolesta. Lehdistömmekin ohitti mielenosoittajat kylkimyyryssä, pipoa kääntäen, vaikka jutun aihe olisi ollut myyvin mahdollinen.

Presidentin kuolema

Vuoden 1993 lopussa Abhasiaa hallinnut venäläismiehittäjä ajoi maanpakoon valtavan georgialais-enemmistön. Matka tehtiin jalkapatikassa Svanetian hyisillä vuorilla. 270 000 pakolaisen hätä ei maailmaa hetkauttanut, ei varsinkaan Venäjää, joka kyllä tänään on niin kovin huolissaan osseettien kohtalosta.

Kansansa epätoivoista taivallusta seurasi jäisillä rinteillä myös Georgian presidentti Zviad Gamsahurdia, joka yhdessä pääministeri Gugushvilin ja henkivartijoittensa kanssa pakeni Shevardnadzen Mhedrioni-murhajoukon kostoa. Yksikään länsimaa ei edelleenkään tarjonnut presidentille turvapaikkaa. Ei myöskään miehitetty Abhasia.

Vuoden 1993 viimeisenä päivänä sairas, väsynyt, maailman tekopyhien ihmisoikeusjärjestöjen ja tietämättömän median irvokkaasti pettämä presidentti kuoli Megreliassa, yhdessä piilopaikoistaan, jahdattuna kuin saaliseläin. Hänellä olisi ollut Helsingin ETY-kokouksessa takanaan enemmän parlamentaarista kannatusta kuin yhdelläkään toisella valtion päämiehellä.

Sodanlietsoja rauhanturvaajana

Vaikeaa on ollut vuosien aikana selvittää varsinkin toimittajakunnalle, ettei tällainen ole demokratiaa, eikä näin kerta kaikkiaan saanut tehdä. Että ETYKiin kutsutaan kaikki SNTL:n entiset kommunistijohtajat, joista yhtäkään ei ollut demokraattisesti valittu.

ETYK:hän on parlamenttien välinen elin, jonka peruskirja edellyttää, ettei asein verisesti valtansa ottaneen hallinnon kanssa saa edes neuvotella. Suomessa ei tämä pykälä ollut tiedossa, ja asiasta muistuttanutta toimittajaa moitittiin jopa henkisesti heilahtaneeksi – reutersithan kertoivat ihan muuta. Väärän tiedon välittäjänä kunnostautui etenkin valtalehti Helsingin Sanomat.

Myös presidentti Koiviston asiantuntemus oli hukassa. USA:ssa Koivisto kutsui yhdessä Gorbatshovin kanssa Baltian presidenttejä fasisteiksi ja luennoi arvovaltaisen juristiliiton konferenssissa, että “Venäjä ja vain Venäjä kykenee turvaamaan Ivy-maitten rauhan”. Koivisto tarjosi jopa Suomen apua “venäläisten rauhanturvaajien” kouluttamiseksi.

Viisaampi voisi valistaa, mikä Koivistoa oikein motivoi? Miksi Neuvostoliiton kansojenjenriistojärjestelmä olisi tullut säilyttää?

Eli siis ainoastaan se suurvalta, joka on aloittanut, ylläpitää ja aseistaa kaikki Kaukasian sodat, olisi ainoa paikallinen rauhanturvaaja?

Halutaanko siis Suomeenkin samat rauhanturvaajat, koska Naton kavahtaminen tuntuu pelotellun kansan ja suomettumispoliitikkojen keskuudessa muuttuneen suorastaan uskonnoksi. Jotkut asiantuntijat ovat sentään yrittäneet nykytapahtumien valossa kysellä : ”Miten me saatoimme käsittää Venäjän aikeet niin väärin?”

Vastaan, että koska te ette tahtoneet kuulla todellisia Venäjän asiantuntijoita, joita mm. Baltiasta löytyisi pilvin pimein. Pääministeri Gugushvilia, Tbilisin yliopiston arvostettua orientologian professoria, ei ole lähestytty miltään tutkijataholta, eikä häntä hyväksytty Aleksanteri-instituuttiin luennoimaan edes ilmaiseksi. Instituutti halusi kuunnella pelkästään samaa vanhaa liturgiaa latelevia venäläistutkijoita, koska näin saatiin niukat tutkimusapurahat varmimmin oikeaan osoitteeseen, eikä loukattu naapuria.

Suomessa Venäjä-asiantuntemusta on kärrätty vuosikausia kankkulan kaivoon. Aleksanteri-instituutti on täynnä vanhoja tuttuja neuvostotutkijoita, eivätkä suomalaistenkaan tutkimukset juuri uudella tiedolla juhli.

Tietämättömyydestä saattaa vielä lähitulevaisuudessa joutua maksumieheksi koko Suomen kansa. Mitä todennäköisimmin taas yksin, asepukuna pelkkä kokardi pipossa, kuten Suomussalmella aikoinaan ...

Talvisodassa tukea aneltiin joka puolelta, turhaan. Nyt apua olisi saatavilla, mutta maamme hurskastelun ansiosta Naton ovet voivat sulkeutua yllättävänkin pian. Meitä ei sinne enää pitkään kerjätä, vaikka presidenttimme miten innokkaasti kansanmurhaa toteuttavan Venäjän rauhantahtoa ylistäisi.

Halosen kannattaisikin Putin-livertelynsä lomassa muistaa, että lisää hyökkäyksiä ja miehityksiä on odotettavissa, jos Venäjän lupauksia jatkuvasti uskotaan ja annetaan aina kaikki periksi. Varsinkin Kaukasian ja Baltian kansojen selkäytimiin on iskostunut kokemuksen kautta, että homo sovieticuksen vallan- ja mammonanhimon ylittää vain patologinen tarve kostaa todellinen tai kuviteltu nöyryytys. Ja jos mitään todellista syytä hyökkäykselle ei löydy, se keksitään. Sota on tullut jo Suomen rajoille.

Tulevaisuudessa ainakin Pohjois-Karjalan kouluissa on huoneentaulussa ehkä jo uusi riimi:

“Oma armas on Karjala mulle,
soma järvien, metsien maa.
Missä ihminen arvon ja onnen
alla neuvostotähtien saa”.


Artikkelien kommentointi on toistaiseksi lopetettu.
Kommentin tai mielipiteen voi lähettää suoraan Pro Karelia -verkkolehden toimitukselle: toimitus@prokarelia.net


raadollista politiikkaa

Ensimmäiseksi haluan tuoda julki ihmetykseni kirjoittajan rohkeudesta. Hänen kokemuksensa ovat harvinaisia ja osoittavat, ettei hän ole pelännyt hengenvaarallisiakaan tilanteita toimittajan työssään.

Hänen artikkelinsa paljastaa meille raadollista tietoa poliittisen pelin takakammareista ja muista tilanteista, joista Suomen media ei ole hiiskunut. Hesarihan oli takavuosina erittäin sensuroiva poliittisten uutisten suhteen idästä. Onneksi sen linja on muuttunut täysin toiseksi.

Voi vain aavistaa, miten valheelliseksi kirjoittaja kokee kotimaassa esim. Koiviston ja Halosen puheet ja teot, puhumattakaan nimistä, jotka tulevat vastaan itään siirryttäessä.
karjalainen [2008-09-19 16:51:05]


sisäpolitiikkaa

Kaukasuksen, Baltian, ym. kuin Suomen viivalle laitto tai jopa alapuolelle on halpamaista. Em. alueet kuin Suomikaan eivät ole maailman politiikan mahtitekijöitä koskaan olleet. Venäjä on poliittisesti,taloudellisesti ja sotilaallisesti kymmenien,jopa satajoenkertaisesti painavampi. Pienten maiden tulee pitää itsenäinen oikeutensa eikä niillä ole liikoja varaa sisäisiin pettureihin.
An.Ra.huom [2008-09-19 09:04:38]


Päivänpaiste

On tosi hyvä että herätään itse kukin enemmän ja enemmän. Suomessa harjoitetaan varsinaista päivänpaiste politiikkaa. Puhutaan ihmisoikeuksista ja toisaalla tehdään aivan toisin. Ei Dalai Lamakaan hallunnut tai uskaltanut poliitikot tavata, kauppasuhteet ajoivat ensin, (taisi sanoa Vanhanenkin) Suomi ja varsinkin sen edustajat pitäisi saada vastuuseen edesvastuuttomuudestaan. Karjalaiset ovat siitä elävä esimerkki. Heidät kun häädettiin ja evakoitiin kodeistaan. Sen jälkeen on tullut iltakouluakin kuuluisammaksi mykkäkoulu kyseisenkin asian osalta. Välinpitämättömyys on ihmisoikeusrikos varsinkin kun sitä toteuttaa taho jolla on mahdollisuus ja velvollisuus asiassa toimia. Se puhuu ken uskaltaa ja taitaa.
anssirapo lyyrikko-kirjailija [2008-09-19 07:54:47]



^  Takaisin ylös      Lisää artikkeleita kirjoittajalta      Artikkeli-arkisto 




Tutustu kirjaan ja tilaa se Karelia Klubi Kaupasta, sähköpostitse tai 05 541 6450, hinta 19:50 euroa.

NS. SOTASYYLLISYYS






Romahtaako ja hajoaako Venäjä vai selviääkö se?






Koko Suomen kartta vuodesta 1920



Nimi



Kotipaikka ja -maa





Vetoomus on kansalaisaloite Karjalan palauttamisen puolesta. Se ei ole jäsenlomake.







SIIRRY KARELIA KLUBI KAUPPAAN

Karjalani rahvas
[2.28 MB mp3-file].


SIIRRY KARELIA KLUBI KAUPPAAN

Karjala. Sanat ja sävel: Olli Nykänen [4.13 MB mp3-file].