[04] Oikeudelliset
[06] Sotasyyllisyys
[21] Poliittiset

KIEMURTELU SOTASYYLLISYYSASIASSA JATKUU

Tämä artikkeli on julkaistu Karelia Klubi 20 -lehdessä 28.05.09.


Sotasyyllisyys on nousemassa vakavan keskustelun aiheeksi. Jo vuosikausia on hämmästelty sitä, miten poliittinen johto yrittää koko sotasyyllisyysasian dementoida ja kanonisoida siten, ettei siitä oikeastaan saisi puhua mitään. Kaikkein vähiten saisi puhua sotasyyllisyystuomioiden purkamisesta.

Tätä asiaa ovat kirjoitusten lisäksi nostaneet esille mm. asianajaja Kari Silvennoisen päämiehensä puolesta tekemä tuomioiden purkamisvaatimus Tannerin osalta ja Korkeimman oikeuden siihen antama väistelevä, vastuuta pakeneva ja vääräksi todistetun tuomion purkamista hylkivä päätös.

KKO:n päätöksen vuoksi oikeusministeri Tuija Brax päätti lokakuussa 2008 ottaa sotasyyllisyyden oikeusministeriön tutkittavaksi. Hän asetti kahden henkilön työryhmän, oikeustieteen tohtori Jukka Lindstedtin ja ja oikeustieteen lisensiaatti Stiina Löytymäen, tutkimaan asiaa.

Lindestedt katsoo hämmästyttävästi, että oikeudellinen tie olisi käyty loppuun ja että tuskin tarvitsee tuomioiden purkamisasiaa tarkastella. Ryhmä siten etukäteen dementoi toimintansa ja asetti itsensä poliittisten päättäjien muottiin. Näiden tietojen pohjalta koko tutkimus on turha.

Tohtori Jukka Tarkka on Verkkouutisten mukaan maininnut, että sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä tuomittujen kunnianpalautusta haluavat ovat vaatineet sotasyyllisyyslain ja oikeuden päätöksen kumoamista tai edes virallista anteeksipyyntöä. Hän on korostanut, että tuomitut eivät menettäneet kunniaansa.

Tarkka on myös todennut: - Lainsäädäntö ei ilmeisesti tunne menettelyä, jolla voitaisiin kuitata perustuslain säätämisjärjestyksessä tehty perustuslain rikkomus. Niin kummallinen asia ei ole juolahtanut lainsäätäjän mieleen.

Tarkan kannattaisi perehtyä Korkeimman oikeuden päätöksen, joka ei tätä käsitystä vahvista. Sellaista käsitystä eivät allekirjoita myöskään esim. jäljempänä mainitut oikeusoppineet. Sotasyyllisyystuomioiden osalta ei ensisijaisesti ole kunnianpalautuksesta kyse. Väärien tuomioiden purkaminen palauttaa kunnian automaattisesti, mitään muuta keinoa siihen ei ole.

Tarkka teki väitöskirjansa vuonna 1977, joka professori Henrik Meinanderin mukaan on ansiollisin selvitys sotasyyllisyysasiassa.
Olisikohan tarpeen tutkia tämä tieteelliseksi tarkoitettu teos uudelleen?

Vaikka Tarkka argumentoi johdonmukaisesti liittoutuneiden sotarikospolitiikalla, hänellä ei ollut mitään liittoutuneiden lähteitä, ainoastaan oikeusministeri ja presidentti Kekkosen tulkintoja.

Tarkka on julkaissut helmikuussa 2009 uuden kirjan, Hirmuinen asia. Kirjan takakannen mukaan Hirmuinen asia ”on kattava yhteenveto ja analyysi Tarkan väitöskirjan jälkeen tutkimuksen käyttöön tulleesta lähdeaineistosta ja sen perusteella esitetyistä tulkinnoista. Kirja kuvaa ja arvioi sotasyyllisyyskysymyksen uudelleen ja sijoittaa sen oman aikansa kansalliseen ja kansainväliseen poliittiseen ympäristöön.”

Pelkästään tarkastelemalla Tarkan kirjan lähdeluetteloa, jää hämmästyksissään ihmettelemään, mihin on täydellisesti unohtunut tohtori, dosentti Hannu Rautkallion järkälemäinen Sotasyyllisyyden asiakirjat –teos.

Miten on mahdollista, että arvostettu tutkija jättää huomioimatta kokonaan juuri sen lähdeteoksen, joka parhaalla tavalla toisi esille sen dokumentaation, mikä eri maissa asian suhteen on? Miksi pitäisi edelleenkin pitäytyä Kekkosen suodattamassa kotimaisessa materiaalissa ja kertoa ulkomaista vain vertailevaa asiaa?

Onko kyse kilpailevan tutkijan ammattikateudesta vai jostain paljon vakavammasta? Onko kirja eräänlainen valmistettu puheenvuoro ja tukijalka Braxin työryhmälle ja sen jälkeen poliittisille päättäjille? Teosta ei voi luokitella tieteelliseksi tutkimukseksi.

Rautkallio toteaa oman kirjansa osalta: - Kirjassa [Sotasyyllisyyden asiakirjat] on käyty läpi hyvin yksityiskohtaisesti sotasyyllisyyskysymys käyttäen kotimaista ja ulkomaista aineistoa: lähtökohdat, vaiheet, tulokset. Mukana ovat valvontakomission asiakirjat, Iso-Britannian vastaavat lähteet, USA:n ja Neuvostoliiton lähteet. Ennen kaikkea Paasikiven ja Kekkosen arkistot, valtioneuvoston istunnot, iltakoulujen pöytäkirjat, sotasyyllisyysoikeudenkäynnin pöytäkirjat.

- Olen siten voinut peilata tätä asiaa hyvin monesta näkökulmasta ja monen osallistujan näkökulmasta: Stalin, Molotov, Zhdanov, Paasikivi, Kekkonen, suomalaiset kommunistit, britit, amerikkalaiset.

Rautkallio: - Kaiken lähtökohtana oli Moskovan välirauhansopimuksen 13. artikla. Se on hyvin niukka, eikä siihen liity lainkaan selvennysosioita. Artiklassa puhutaan vain tavanomaisista sotarikoksista, ei sotasyyllisistä.

- On aivan riittävästi evidenssiä todeta, että prosessin kotimaisuusaste oli tiedettyä korkeampi. Zhdanov saatiin kiinnostumaan asiasta. Lopulta Zhdanovin ja Kekkosen poliittinen tulevaisuus oli tuloksesta riippuvainen.

- Zhdanov ilmoitti myöhäiskeväällä 1945 Stalinille ja Molotoville, että erikoislaki oli oikeusministeri Kekkosen ehdotus hänelle. Kekkonen välitti samasta keskustelusta Paasikivelle ilmoituksen, että se oli Zhdanovin vaatimus, Zhdanov uhkaa kolmannella sodalla. Paikalla oli Zhdanovin esikuntaa, tulkki ja adjutantteja, joten on mahdottomuus, että Zhdanov olisi vääristellyt asiaa Stalinille. Kekkonen oli täysin yksin.

- Kaiken nykytiedon pohjalta kysymys Suomen sotasyyllisyyden ja oikeudenkäynnin välttämättömyydestä on vähintään kyseenalainen!

Tarkan uuden kirjan suurin puute on se, ettei hän rohkene siinäkään käsitellä sotasyyllisyystuomioiden purkamista lainkaan. Sinänsä herää kysymys, miksi ihmeessä kirjoittaa vielä yksi kirja vain tukemaan entistä väitöskirjaa, mutta jättää tärkeimmät tietolähteet ja tärkein kysymys kokonaan pois? Miksi purkamisen tarkastelun rohkeus puuttuu?

Veikko Saksi