Tietoa kirjoittajasta


Ilmari Susiluoto
Valt. tohtori

Tässä artikkelissa esitetyt näkemykset ovat kirjoittajan omia, eivätkä edusta ulkoasianministeriön kantaa.

E-mail
Kirjoittajan muita artikkeleita

23.08.2005 [02]
»  KARJALA, TALOUS JA ANEKDOOTIT

10.12.2004 [02]
»  VENÄJÄ, SUOMI JA KARJALA

25.06.2002 [02]
»  VENÄJÄ SYYSKUUN 11. PÄIVÄN 2001 JÄLKEEN

  Lisää artikkeleita kirjoittajalta

  Artikkeli-arkisto


Copyright 1999-2018 © Pro Karelia ry. Artikkelien ja kuvien lainaaminen sallittua, lähde mainittava.

  Pro Karelian email-rekisterit

25.06.2002
Ilmari Susiluoto

Tämä artikkeli liittyy alla lueteltuun/lueteltuihin artikkeliryhmiin.
Klikkaamalla artikkeliryhmää näet, mitä muita artikkeleita ryhmään kuuluu.


[02] Karjalan palautus

VENÄJÄ SYYSKUUN 11. PÄIVÄN 2001 JÄLKEEN

Venäjällä hallitsijoita tavataan verrata entisten aikojen tsaareihin. Josif Stalin ja Pietari Suuri nähdään suurina valtiomiehinä, jotka nostivat Venäjän mahtinsa huipulle.

Aleksanteri II:ta (tsar osvoboditel, vapauttajatsaari) on verrattu Gorbatshoviin ja Jeltsiniin. He toivat Venäjälle vapauden synkän yksinvaltiuden jälkeen.

Entä Vladimir Putin? Useissa yhteyksissä häntä on verrattu Katariina II:een (1729-1796) ja Aleksanteri III:een (1845-1894). Kummatkin hallitsijat rakensivat Venäjälle järjestystä maltillisella ja määrätietoisella, joskin konservatiivisella politiikalla.

Boris Jeltsin hallitsi hajottamalla. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Venäjän alueille myönnettiin yhä suurempia vapauksia ja aluejohtajista oli Jeltsinin hallintokauden lopussa tulossa eräänlaisia ”pajareita”, alueittensa yksinvaltaisia ruhtinaita. Valtionomaisuuden tuottavimmat sektorit jaettiin oligarkkien kesken ja sairasteleva Jeltsin loi suojakseen sisäpiirin, jota yleisesti nimitettiin ”perheeksi”.

Myös suhteissaan voimaministeriöihin Jeltsin käytti hajota ja hallitse taktiikkaa. Armeijan, sisäministeriön ja FSB:n johtoa vaihdettiin tuon tuostakin, jotta mikään taho ei voisi kehittää ylivoimaa toisiin nähden. Reformit talouden alalla olivat suunnittelemattomia ja aiheuttivat odottamattomia seurausvaikutuksia. Kansa köyhtyi ja pääomia pakeni maasta.

Vladimir Putinin hallitsemistapa on pitkälti Jeltsinin politiikan vastakohta. Erotukseksi Jeltsinistä Putin pyrkii kokoamaan kontrollinaruja itselleen ja ”omilleen”. Hän on kerännyt lähipiirinsä luotetuimmat ystävänsä etupäässä Pietarin FSB:n piiristä. Näihin kuuluvat mm. Igor Setshin (presidentin sihteeri), Viktor Ivanov (kaaderihallinto), Nikolai Patrushev (FSB), Ju Zaostrevtsev (FSB:n varajohtaja, tiedotusvälineet) ja Sergei Pugatshev (Mezhprombank).

Tämän ”sisimmän kehän” ulkopuolella vaikuttaa edelleen suuri joukko muita pietarilaisia, joskaan heidän kaikkien taustansa ei ole välttämättä turvallisuusorganisaatioiden piiristä. Näihin kuuluvat mm. valtiovarainministeri Aleksei Kudrin, sotateollisuudesta vastaava varapääministeri Ilja Klebanov, sisäasiainministeri Boris Gryzlov ja puolustusministeri Sergei Ivanov.

Muutoksia johdossa

Vladimir Putin on nimityspolitiikassaan toiminut venäläisittäin ajatellen maltillisesti odotellen kaikessa rauhassa sopivien toimintamahdollisuuksien ilmaantumista. Jeltsinin aikaisista johtajista monet ovat edelleen paikoillaan.

Syyskuun 11. päivän tapahtumat ovat kuitenkin vireyttäneet myös henkilövaihdoksia. Presidentti tuntenee asemansa vahvistuneen ja toisaalta rikollisuuteen ja korruptioon kohdistuneet toimet ovat saaneet yleistä kannatusta. Tiedotusvälineiden puolella Boris Berezovskin ja Vladimir Gusinskin media-imperiumien luhistuminen ja valtion osuuden kasvu on herättänyt huolta länsimaissa.

Venäjän ehkä korruptoitunein yksittäinen hallinnon ala on ollut maan tullilaitos. Siellä tehtiin syksyllä 2001 henkilövaihdoksia, jotka heijastuivat heti jopa Suomen ja Venäjän väliseen rekkaliikenteeseen.

Pohjoisen laivaston johtavien upseerien siirtäminen toisiin tehtäviin oli odotettavissa oleva toimenpide sukellusvene Kurskin tapahtumien johdosta.

Ehkä merkittävin yksittäinen nimitysprosessi oli Federaationeuvoston Orelista kotoisin olevan puheenjohtaja Strojevin ero ja pietarilaisen Sergei Mironovin astuminen hänen tilalleen. Valtakunnan huippuvirat ovat muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta pietarilaisten käsissä. On varmaa, että tilanne on omiaan aiheuttamaan latentteja, piileviä jännitteitä.

Poliittisen rakenteen muutoksia ja reformipolitiikkaa

Putinin ensimmäisiä onnistuneita poliittisia toimenpiteitä oli Federaationeuvoston ”pajarien” kukistaminen. Se tapahtui aivan laillisesti, sillä perustuslaista oli jäänyt puuttumaan pykälä, miten alueilta valittujen kuvernöörien tulisi olla edustettuina Federaationeuvostossa.

Käytännöksi muodostui Jeltsinin aikana, että kuvernöörit ja tasavaltojen johtomiehet ottivat itselleen paikan Federaationeuvostossa. Se lisäsi suuresti heidän valtaansa, koska heillä oli tavallaan kaksoisvalta: valtaa Moskovassa ja valta alueellaan.

Niinpä yhdessä vaiheessa kaikki varteenotettavat poliitikot pyrkivät kuvernööreiksi, heidän joukossaan mm. Vladimir Zhirinovski (yritti Leningradin alueelta) ja nyt jo kuollut kenraali Aleksandr Lebed (Krasnojarsk).

Poliittisen kädenväännön jälkeen päädyttiin asetelmaan, jossa kuvernööreistä on tullut aitoja aluejohtajia ja Federaationeuvosto ei enää toimi ”pajarien” toimistona. Parlamentin alahuoneen Duuman merkitys on tästä syystä suhteellisesti noussut.

Kun oppositio (kommunistit, patriootit) on samalla heikentynyt, menettänyt komiteoiden puheenjohtajuudet ja Putin on onnistunut kokoamaan ”voittavan” koalition, on vastakohta-asetelma presidentin ja Duuman väliltä hävinnyt. Se merkitsee, että Duuma on toimintakykyinen ja kykenee säätämään lakeja. Kriittinen se ei enää kuitenkaan ole.

Venäjän sisäinen stabiliteetti on vahvistunut ja se näkyy erityisesti talouden alalla. Vaikka suuri osa kasvusta menee konjunktuurien tiliin, on mukana myös aitoa kasvua. Pääomia palaa maahan mm. Kyprokselta, jossa on paljon venäläistä pääomaa. Silti pääomien ulosvirtaaminen on vahvempaa kuin ”paluumuutto”.

Tärkeintä lienee se, että viime aikoina on saatu viedyksi läpi uudistuksia, jotka roikkuivat vuosikausia Jeltsinin tehottoman hallinnon koneistossa. Kyse on verotuksesta, maanomistuksesta ja ulkomaalaisten yrittäjien turvasta Venäjän markkinoilla. Suoritetut toimenpiteet eivät ole lainkaan riittäviä, mutta varmasti oikean suuntaisia.

”Ohjattua” demokratiaa

Yksi Venäjän politiikan uudissana on ”upravlajemaja demokratia”, ylhäältä ohjattu demokratia. Syksyllä 2001 pidettiin Moskovassa mahtava kokous. Ympäri laajaa Venäjänmaata oli koottu 5 000 henkilöä, joiden sanottiin edustavan "kansalaisyhteiskuntaa".

Koko joukon otti Kremlin kongressipalatsissa vastaan itse presidentti Putin, joka ilmoitti, ettei kansalaisyhteiskuntaa voida luoda ylhäältä käsin. Valtion ja tavallisten ihmisten välille tulee saada aikaan dialogi.

Kokous noudatti perinteistä kaavaa. Valtavan salin edessä korkealla kateederilla istui kokouksen presidium arvojärjestyksessä. "Kansalaisyhteiskunta" taputti aina tarvittaessa: on edettävä oikeaan suuntaan, on kuunneltava ihmisten ääntä, eikä komenneltava. Näinhän asiat ovat. Kuka nyt haluaisi lähteä väärään suuntaan ja jaksaisi kuunnella esimiestensä mahtailua? Edes Venäjällä.

Asian ydin ei kuitenkaan ollut suuren tapahtuman puheissa, vaan siinä, että sen järjesti valtio - kansalaisilleen. Vastaavaa on vaikea kuvitella Suomessa siitä yksinkertaisesta syystä, että meillä on jo olemassa kansalaisyhteiskunta, Venäjällä se on vasta muotoutumassa.

Venäjän nykyisistä ongelmista yksi suurimmista on pienyrittäjyyden vähäisyys. Maassa on toki yksityistä yritteliäisyyttä, mutta sen pohjana ovat vanhat neuvostorakenteet, suuret ministeriöt, valtavat kombinaatit, jotka on yksityistetty etupäässä entisen johdon omistukseen.

Ivan Ivanovitsh pitää puoliaan verkostoitumalla, luottaen ystäviin ja tuttaviin. Mutta omaa yritystä hän ei ole uskaltautunut perustamaan.

Venäjällä tavataan ajatella, että kun asiasta järjestetään kampanja tai juhla, kun juttu on pantu alulle, se on ikäänkuin jo puoliksi saavutettu. Venäjä ei ole tässä suhteessa katkaissut suhteitaan vanhoihin tapoihin. Kommunismin ajasta jäi muistijälkiä venäläisten tajuntaan, tiettyä kaipausta turvallisiin aikoihin, jolloin asiat järjestettiin ihmisten puolesta ylhäältä käsin. Muulla tavoin on vaikea ymmärtää Moskovassa järjestettyä valtavaa teatteria, Kansalais-Forumia, jonka tarkoituksena on edesauttaa kansalaisyhteiskunnan menestystä.

Venäjän ja Putinin Venäjänkin perusongelma on "kiirehtiminen". Hallitsijat ovat tajunneet maansa jälkeenjääneisyyden ja tarpeen uudistuksiin. Kansa taas on tyytynyt vallitseviin oloihin. Kansaa on siis innostettava ja mobilisoitava projekteihin, joista se ei oikeastaan ole kiinnostunut. Siinä kai on nyky-Venäjänkin ongelma pähkinänkuoressa.

Putinin mahdollisuudet uudessa tilanteessa

Venäjä joutui syyskuun 11. päivän kriisiin paljon paremmin valmistautuneena kuin USA ja länsimaat. Vuosikausia jatkunut sota Tshetsheniassa, terroristihyökkäykset venäläisiin sairaaloihin, panttivankikriisit, kerrostalojen räjäytykset Moskovassa ja brutaali väkivalta oli koetellut Venäjää jo pitkään.

Niinpä Venäjä kykeni reagoimaan erittäin nopeasti ja älykkäästi syntyneeseen uuteen tilanteeseen. Venäjää tarvittiin, monesta syystä. Ja Venäjä oli valmis kääntämään kurssia 180 astetta kaikista ideologisista fraaseista huolimatta.

Venäläinen anekdootti: Venäläistä diplomaattia pyydettiin kuvaamaan maansa tilaa yhdellä sanalla. Diplomaatti mietti hetken ja sanoi: ”Good!” Entä jos saisitte käyttää kahta sanaa. Mitä sitten vastaisitte? ”Not good!”

Venäjän diplomatian osalta tilanne on täysin päinvastainen kuin edellä olevassa anekdootissa. Vielä elokuussa 2001 Venäjä oli sivuraiteilla, seurusteli ”roistovaltioiden” kanssa, myi aseita ja ydinteknologiaa maihin, joita USA piti vihollisinaan, toivotti Pohjois-Korean diktaattorin tervetulleeksi Leninin mausoleumiin, protestoi Baltian maiden liittymistä NATO:oon ja arvosteli USA:n ohjuspuolustushanketta.

Neuvottelut Venäjän liittymisestä WTO:hon, Maailman kauppajärjestöön eivät edenneet, USA kiristeli lainahanoja ja Venäjän toimia Tshetsheniassa arvosteltiin ankarasti. Maa oli eristyksissä ja purjehti vastavirtaan.

”Not good” olisi ollut yleisarvio maan diplomatian tilasta. Mutta nyt Venäjä tuntuu etenevän kansainvälisen politiikan aallonharjalla. Ja arvosana on ”good”. Taustana ovat terrorihyökkäykset New Yorkissa ja Washingtonissa, jotka ovat perusteellisesti mullistaneet perinteisiä vastakohta-asetelmia.

Venäjästä on tullut tarpeellinen lännelle. EU ja Venäjä ovat muuttaneet keskusteluasetelmiaan. Turvallisuudesta on puhuttava kuukausittain yhteisissä kokouksissa. NATO ei näyttäydy vihollisena, vaan osana uutta laajempaa turvallisuuskonseptiota, joka on muotoutumassa.

On selvää, että USA on ottanut nyt maailmanpolitiikan veturin tehtävät itselleen. Samalla Venäjä on luopunut olemasta saman junan jarruvaunu. Yhtäkkiä on saavutettu ennen kokematon konsensus terrorismin vastaisessa taistelussa. Venäjälle on kulissien takana varmasti luvattu etuja. WTO:n jäsenyys alkaa taas häämöttää, jotkut puhuvat vakavasti jopa Venäjän EU- ja NATO-jäsenyydestä.

Presidentti Putinin äskettäiset matkat ovat hyvä näyttö Venäjän diplomatian joustavuudesta. Venäjää kohtaan tunnettu antipatia kääntyi hetkessä sympatiaksi. Venäjän kantoja alettiin ymmärtää jopa Tshetshenian osalta. Venäläisten sanoin: tätähän me olemme yrittäneet jo vuosikausia teille selittää.

Ääri-islamilaisuus muodostaa uhan paitsi Venäjälle myös Euroopalle ja lännelle. Taistellessaan ”terroristeja” vastaan Venäjä on samalla puolustanut myös länttä.

Länsimaat tuskin hyväksyvät Venäjän argumentit ilman varauksia. Tshetsheenit ovat Venäjän omia kansalaisia, joita kohdellaan todella huonosti. Talebanit Afganistanissa edustivat terrorihallintoa ja suojelivat ulkomaisia terroristeja.

USA:n pyrkimyksiä Afganistanissa ei voida suoraan rinnastaa Venäjän toimiin Tshetsheniassa. Silti ilmapiirin muutos on reaalinen. Venäjää tarvitaan ”suureen liittokuntaan” myös muista paljon konkreettisemmista syistä.

Keski-Aasian tasavallat; Uzbekistan, Kazahstan, Kirgiztan, Turkmenistan ja Tadzhikistan muodostavat laajan puskurivyöhykkeen Venäjän ja islamin ydinalueiden välille. Niissä pitää valtaa maallistunut entinen neuvostojohto, joka osaa vähän koraania, mutta ennen kaikkea ajaa omia etujaan.

Hyvänä esimerkkinä on USA:n päästäminen näiden maiden energiamarkkinoille. Läntiset öljy-yhtiöt ovat hankkineet enemmistö-osuuksia paikallisista öljy-yhtiöistä ja –kentistä.

Etelään johtava suunnitteilla oleva ”Caspian Oil Pipeline” on ollut Venäjän johdolle painajainen. Tällaisen öljyputken rakentaminen irrottaisi Keski-Aasian tasavallat Venäjän otteesta ja saisi aikaan kokonaan uuden geopoliittisen tilanteen Venäjän etelärajalla. Jos et voi vastustaa ”vihollista”, liittoudu sen kanssa. Näin varmaan ajattelivat monet geopolitiikkaan uskovat venäläistahot, erityisesti armeijan piirissä.

Suomi, Euroopan Unionin johtava Venäjän tuntija

Suomesta liikkui Neuvostoliitossa monenlaisia kaskuja. Yhden mukaan ”Suomi oli ainoa kapitalistimaa meidän leirissä”. Ilmaus kuvasi hyvin Suomen ainutlaatuista asemaa Neuvostoliiton vieressä maana, jolla oli harvinaisen hyvä kauppapoliittinen asema.

Suomessa opittiin ymmärtämään, kuinka suunnitelmat toimivat ja miten oli mahdollista tehdä voitollisia kauppoja hitaan ja byrokraattisen talouskoneiston kanssa. Neuvostoliiton luhistuessa ajateltiin, että suomalaisten keräämä kokemus menisi romukoppaan kommunismin kanssa. Näin ajattelin itsekin ja laitoin Neuvostoliiton ulkomaankauppa-akatemiassa hankkimani tiedot ja taidot koipussiin. Se oli väärä johtopäätös.

Muutaman vuoden kokeilujen jälkeen maailmalla ja Venäjällä alettiin tajuta, että muutos maassa eteni huomattavasti hitaammin kuin oli kuviteltu. Vanhat tavat ja käyttäytymiskaavat istuivat sitkeästi maan kulttuuriperinteessä.

Suomella oli sittenkin arvokasta osaamista. Kaivoin koipussista esiin vanhoja ulkomaankauppa-akatemian ajoilla tehtyjä muistioita: professori X:n käsitys Maailmanpankin merkityksestä, professori Y:n arvio Neuvostoliiton liittymisestä WTO:hon, asioita ja käsityskantoja, jotka ovat vuonna 2002 yhtä ajankohtaisia kuin kirjoittamisajankohtanaan vuonna 1989 …

Ei silti voida sanoa, etteikö Venäjän muutos olisi ollut radikaali. Se oli äkillinen, kipeä ja peruuttamaton prosessi, jossa maa heitti jäähyväiset totalitaristiselle menneisyydelleen.

Valtava määrä inhimillistä energiaa ja pääomia tuhoutui, kun Venäjä muutti kurssiaan. Kokonaiset kansantalouden sektorit, sotateollisuus etunenässä, ajautuivat kriisiin, kansantalouden koko puolittui ja ihmiset joutuivat ottamaan vastuun omasta elämästään. Miesten odotettavissa oleva elinikä aleni 57 vuoteen. Kaikkialla kirjattiin onnettomia tapahtumia, ekologisia katastrofeja ja Venäjää tuntui odottavan tuomiopäivän kohtalo. Ruplan romahdus elokuussa 1998 nähtiin lopun enteenä.

Ja sitten taas, niinkuin Venäjällä on tapana, suunta kääntyi. Taloudelliset indikaattorit alkoivat näyttää plussaa. Ihmiset alkoivat uskoa uuteen vakauteen ja toivon kipinä muuttui suoranaiseksi tulevaisuudenuskoksi.

Tässä muutoksen ilmapiirissä suomalaisilla on ollut oma merkittävä rooli. Se on ollut kokemuksesta syntyneen epäilyn ja vakaumuksesta kasvaneen optimismin yhdistelmää. Venäjän markkinat ovat Suomelle aina tarpeeksi suuret. Siinä syy optimismiin.

Suomi on muita länsimaita paremmin tajunnut rajoituksensa muuttaa Venäjän taloutta. Siinä missä ruotsalaiset ja amerikkalaiset neuvonantajat ”ylhäältä käsin” kertoivat, kuinka – teoriassa – Venäjän taloutta pitäisi remontoida, suomalaiset ovat rauhallisesti tarkkailleet reaalikehitystä.

Venäjää ei saa jaloilleen muu kuin Venäjä itse. Siksi Suomi ei rynnännyt investoimaan, vaan katseli sivusta. Suomalaisia syytettiin passiivisuudesta, mutta he eivät siitä välittäneet, vaan tekivät itse omat laskelmansa.

Oli helppo arvioida, mitä muiden konkurssit tulivat maksamaan. Luulen, että suomalaisten käyttäytyminen Venäjän suhteen kirjattiin hyvin tarkkaan EU:n muissa jäsenmaissa. Suomalaiset eivät hosunneet eivätkä hätäilleet.

Sanontatavaksi tuli: kuulkaa, kyllä Moskovan junaan vielä hyvin ehtii mukaan ensi kerrallakin. Venäläisiä tämä asenne ei välttämättä miellyttänyt, mutta loi uskottavuutta rationaliteeetille EU:n piirissä.

Investointisuojasopimuksesta käydyt pitkät neuvottelut ovat hyvä esimerkki siitä, että Venäjällä tärkeitä muutoksia ei saada hetkessä aikaan. Kaikki tahot on huomioitava ja kaikki leimat tarkistettava. Ja silti asiat voivat mennä vielä loppumetreillä pieleen. Venäjän kanssa asioiminen vaatii kärsivällisyyttä, tietoa ja maan tuntemusta.

Kohta Suomi on saamassa joukon kilpailijoita Venäjän markkinoilla. Baltian maat, Puola, Romania ja Bulgaria päihittävät suomalaiset mennen tullen Venäjän olojen tuntemuksessa, kielitaidossa ja kokemuksessa. Silti en ole huolissani Suomen menestyksestä EU:n johtavana Venäjän tuntijana.

EU:n tulevilla itäisillä jäsenmailla on traumaattisia kokemuksia Neuvostoliitosta, jotka eivät hevillä unohdu. Uusi sukupolvi ei edes halua kuullakaan venäjän kieltä ja vanhat ovat monesti katkeroituneita.

Suomella on aitoa myönteistä kokemusta. Asian ydin on siinä, että ainoana maana maailmassa Suomi oppi 50 vuoden kuluessa Neuvostoliiton kanssa asioidessaan kahden talousjärjestelmän toiminnan. Siihen ei mikään muu maa maailmassa ole pystynyt. Sen tietotaidon realisoiminen uusissa markkinatalousoloissa takaa meille johtoaseman vielä vuosiksi eteenpäin.

Karjalan kysymys

On selvää, että Stalinin talvisodassa 1939-1940 Suomelta ryöstämät maat hiertävät, alitajunnassa, jos ei muuten, maiden välisiä suhteita. Yli 420 000 suomalaista joutui jättämään kotinsa ja ikimuistoiset asuinalueensa. Karjalan kannakselle tuotiin puolestaan väestöä mm. Venäjältä, Valko-Venäjältä ja Ukrainasta. Olot olivat heille oudot.

Arkistojen kätköistä on selvinnyt, että etelästä tulleet asukkaat eivät tienneet kuinka karuja maita viljellään. Tiedustelutehtävä annettiin korkeille rajavatiotorneille: katsokaa, miten suomalaiset kylvävät ja korjaavat satonsa. Ja uusi väestö yritti imitoida suomalaisia – huonosti. Karjalan valloitetut alueet alkoivat vajota periferian kurjuuteen. Karjalassa on tapahtumassa humanitäärinen katastrofi.

On tarkoituksenmukaista ja Venäjän ja Suomen yhteinen etu, että aikoinaan kukoistavat Karjalan alueet saataisiin takaisin kehityksen tielle.

Viipuri oli ennen sotia Suomen kansainvälisin kaupunki, jossa puhuttiin suomea, ruotsia, saksaa, venäjää ja jopa ranskaa. Nyt Viipuri, keskiaikainen kivikaupunki on rappeutumassa.

Vaikka Suomi ja Venäjä/Neuvostoliitto ovat käyneet keskenään verisiä sotia, on tärkeää, että näillä mailla on myös yhteisiä positiivisia kokemuksia. Pietari oli väkiluvulla mitaten ”toiseksi suurin suomalainen” kaupunki (Helsingin jälkeen) ja yhteistyö tämän Venäjän ainoan todellisen kansainvälisen metropolin kanssa oli kiinteää.

Suomi on Pohjois-Euroopan ainoa euromaa, joten sillä on avainasema Euroopan pohjoisen osan kehityksessä. Stalinin Suomelta ryöstämien alueiden saamiseksi takaisin kehitysuralle on esitetty useita ratkaisumalleja: kehitysprojekteja, alueen vuokraamista, ostamista ja suoranaista palauttamista. On tärkeää pitää mielessä, että mikään näistä ehdotuksista ei tähtää Venäjän intressejä vastaan. Päinvastoin.

ProKarelian mallin mukaan alueen palauttaminen Suomelle antaisi koko itäiselle Suomelle, mutta myös Venäjän luoteiselle alueelle laajalle säteilevän kasvu- ja kehitysruiskeen. Toimenpiteellä olisi myös mitä myönteisin vaikutus Venäjän imagoon maailmalla.

http://www.prokarelia.net/fi/
europe@prokarelia.net


Artikkelien kommentointi on toistaiseksi lopetettu.
Kommentin tai mielipiteen voi lähettää suoraan Pro Karelia -verkkolehden toimitukselle: toimitus@prokarelia.net



^  Takaisin ylös      Lisää artikkeleita kirjoittajalta      Artikkeli-arkisto 




Tutustu kirjaan ja tilaa se Karelia Klubi Kaupasta, sähköpostitse tai 05 541 6450, hinta 19:50 euroa.

NS. SOTASYYLLISYYS













Koko Suomen kartta vuodesta 1920




Siirry Kansalaisvetoomuksen internet-sivuille. Vetoomus ei ole jäsenlomake.







SIIRRY KARELIA KLUBI KAUPPAAN

Candomino laulaa karjalaisia lauluja [mp3-file].



SIIRRY KARELIA KLUBI KAUPPAAN

Karjala. Sanat ja sävel: Olli Nykänen [4.13 MB mp3-file].