Tietoa kirjoittajasta


Pentti Kosonen
professori, fil.tri

Pentti Kosonen on epäorgaanisen ja analyyttisen kemian professori (emeritus) Turun yliopistossa ja Turun kaupunginvaltuuston varapuheenjohtaja.

E-mail
Kirjoittajan muita artikkeleita

24.03.2010 [02, 06]
»  TURUN SEUDUN KARJALAKLUBI EDUSKUNNASSA 

14.09.2009 [02, 08, 11]
»  ”HIMMETÄ EI MUISTOT KOSKAAN SAA ...” 

29.04.2006 [02]
»  UHRIN ANSIOSTA LIPPU LIEHUU

07.08.2005 [02]
»  "TALO JA TAVARAT MÄN, MUTT JÄIHÄ TAPETIT!"

25.08.2004 [02]
»  KARJALA-KYSYMYKSEN MENETETYT SUKUPOLVET

11.06.2004 [02]
»  SOTASYYLLISYYS KUMOTTAVA

02.06.2004 [02]
»  TURUN SEUDUN KARJALAKLUBI TAPAA LAUKKASEN

28.07.2002 [02]
»  SUOMEN KARJALA, ISIEMME PERINTÖMAA

  Lisää artikkeleita kirjoittajalta

  Artikkeli-arkisto


Copyright 1999-2018 © Pro Karelia ry. Artikkelien ja kuvien lainaaminen sallittua, lähde mainittava.

  Pro Karelian email-rekisterit

28.07.2002
Pentti Kosonen

Tämä artikkeli liittyy alla lueteltuun/lueteltuihin artikkeliryhmiin.
Klikkaamalla artikkeliryhmää näet, mitä muita artikkeleita ryhmään kuuluu.


[02] Karjalan palautus

SUOMEN KARJALA, ISIEMME PERINTÖMAA

Juhlapuhe Kurkijoen pitäjäjuhlassa
Loimaan lukion juhlasalissa

Suomen Karjala, isiemme perintömaa takaisin Isänmaamme Suomi-neidon huolehtivaan helmaan

Arvoisat pitäjäjuhlan järjestäjät
Hyvä juhlayleisö

"Yks´ voima sydämehen kätketty on,
se voima on puhdas ja pyhä.
Se tuttuko on vai tuntematon,
niin valtaa se mieliä yhä.
Salamoina se tuntehet saa palamaan,
se taivaast´ on kotoisin, kerrotaan,
ja isänmaa on sen nimi."

Näin kirjoitti Paavo Cajander jo vuonna 1898 "Isänmaalle" -nimisessä runossaan. Runoon on luonut sävelen Jean Sibelius ja mieskuoroesityksenä se on mieliin painuva.

Mikä onkaan tämä sydämiimme kätketty, taivaasta kotoisin oleva, puhdas ja pyhä voima, joka saa tunteemme palamaan? Runoilija vastaa siihen, että se voima on Isänmaa: "Isänmaa on sen nimi", hän sanoo.

Omalla kohdallani Isänmaa alkoi hahmottua syksyllä 1943, kun kuusivuotiaana aloitin alakoulun käynnin Elisenvaaran Sikiönmäellä. Siellä ja myöhemmin Elisenvaaran Suohovin koulun luokkahuoneen seinällä riippuva Suomen kartta rajoineen alkoi hiljalleen piirtyä lapsen muistikuviin. Aloin hämärästi käsittää, että Isänmaa oli jotain muuta kuin synnyinkotini pellot ja metsät, jotka olivat siihen asti täyttäneet lapsen mielessä käsitteen isänmaasta.

Tietoisuus Isänmaasta ja sen kohtaloista vahvistuivat siirtolaisajan kouluvuosien aikana ensin Ylistarossa, sitten Keuruulla ja lopuksi täällä uudella kotiseudullani Loimaalla, periaatteessa tässä samassa koulussa, jonka juhlasalissa nyt olemme.

Koulupojan mieleen oli tuolloin jo syntynyt laaja kuva Isänmaasta, sen maisemista ja ihmisistä. Käydyt sodat olivat kuitenkin muuttaneet sitä Isänmaan hahmoa, jonka kartalta olin oppinut tuntemaan. Suomi-neidoksi kutsutulta ja kuvittelemaltani karttahahmolta oli julmasti katkaistu vasen käsi kokonaan, runneltu rintaa ja hulmuavan hameen helmasta oli silvottu suuri kappale.

Elisenvaaran aseman lähellä synnyinkodissani koetut sodan kovat pommitukset ja isän vuosikausia kestänyt poissaolo sotatantereilla kertoivat jotenkin lapsellekin, mistä Isänmaani karttahahmolle nuo vahingot olivat aiheutuneet. Silloinen Neuvostoliitto oli suurvaltana sanellut aloittamansa sodan rauhaan liittyneen rajan kulun. Lapsena en sen epäoikeudenmukaisuutta tajunnut, mutta ymmärryksen ja tiedon karttuessa se on vuosien saatossa tullut yhä selvemmäksi.

Lapsen maailma on ihmeellinen. Vaikka jouduimmekin kahdesti lähtemään kotikonnultamme siirtolaisen tielle, oli isän ja äidin sekä mummon ja veljen läsnäolo vieraissakin olosuhteissa antamassa turvallisen elinpiirin lapsen kasvuympäristöön.

Vain äidin silmäkulmiin usein pusertuneet kyyneleet arkipäivän askareissa ja isän hirvittävä ja joskus katkeruudeksi puhjennut raadanta uuden kodin rakentamiseksi ja peltojen kunnostamiseksi viesti lapsenkin mieleen, että jotakin suunnatonta pahaa ja epäoikeudenmukaista oli sodan seurauksena meille tapahtunut.

Vanhempien tuntemukset kiteytyivät monasti hiljaa lausuttuun isän toteamukseen: "Kun Karjala saadaan takaisin, heti sinne mennään ja jos tarvis on, vielä sinne koti rakennetaan".

Uskon, että lähes kaikki Karjalasta pakotielle joutuneet karjalaisen heimon jäsenet näin ajattelivat. Paluu Karjalaan väikkyi tuon sukupolven karjalaisilla sellaisena onnenpäivän sarastuksena, josta me juuri äsken tutussa Karjalaisten laulussa lauloimme. Siihen onnenpäivään he uskoivat ja sitä he toivoivat.

Nyt tuo sukupolvi on käytännöllisesti katsoen jo pitkälti poistumassa. On täysin aiheellista vakavasti kysyä, onko heidän mukanaan menossa myös tietoisuus Isänmaamme käsittämättömän epäoikeudenmukaisesta kohtelusta talvisodan ja sitä seuranneen jatkosodan rauhoissa? Onko heidän mukanaan menossa myös usko ja toivo noiden epäoikeudenmukaisuuksien jälkikäteisestä korjaamisesta?

Jos täällä olisi nyt kyynisiä kuulijoita, kysyisivät he heti, mitä tekemistä sodalla on oikeudenmukaisuuden kanssa. Ja rehellisesti tuohon kysymykseen onkin vastattava, että valitettavasti tuskin mitään. Miekalla ei koskaan saa oikeutta, sen tiedämme. Miekalla toteutetaan vain suurvallan voimaa ja sen johtajan valtaa ja alistamisen halua.

Näin tapahtui myös meidän kokemamme talvisodan ja siihen liittyneen jatkosodan seurauksina. Silloisten kahden hirmuvaltiaan, Stalinin ja Hitlerin välisellä salaisella sopimuksella elokuussa 1939 Suomi jätettiin Neuvostoliiton etupiiriin. Se voisi tuon sopimuksen puitteissa tehdä Suomen suhteen mitä haluaisi.

Ja halusihan se. Neuvostoliiton johto laati suunnitelman, jonka mukaisesti Suomi tuli nopeasti valloittaa sotilaallisin toimenpitein ja liittää Neuvostoliiton alueisiin. Sodan aloittaminen naamioitiin kuuluisiksi Mainilan laukauksiksi, jotka Neuvostoliitonkin historian tutkijat ovat myöntäneet ammutun Neuvostoliiton puolelta. Suomea niistä kuitenkin syytettiin ja suurvallan haluama valloitussota saatiin Suomea syyttäen aloitetuksi.

Valloitussuunnitelma ajautui kuitenkin karille. Talvisodan ihmeessä Suomen kansa yhdistyi henkisesti ja fyysisesti voittamattomaksi voimaksi, joka mm. Suomussalmen, Summan, Raatteen ja Kollaanjoen taisteluissa pysäytti aseistukseltaan ja miesvahvuudeltaan moninkertaisesti suuremmat vihollisen hyökkäyskolonnat. Suomea ei valloitettu. Viipuria ei valloitettu. Vain Vuoksen rannalle Karjalan kannaksella vihollisarmeija pääsi talvisodan taisteluissa etenemään. Siihen sen hyökkäys pysähtyi.

Jatkosodan taistelujen päätyttyä oli tilanne Karjalassa sama kuin talvisodankin päättyessä, vain osan Karjalaa oli vihollinen moninkertaisella miesylivoimallaan pystynyt valloittamaan. Talvisodasta poiketen Viipurin kaupunki oli nyt - onnettomien yhteensattumien vuoksi - menetetty, mutta Tali - Ihantala - Sakkola -linjalle eli Vuoksen rannoille oli hyökkäävä vihollinen jälleen pysäytetty.

Nämä uskomattomat torjuntavoitot saanut Suomi joutui kuitenkin kalliisti maksamaan urhean puolustustaistelunsa. Lähes satatuhatta sankarivainajaa, paljon enemmän fyysisesti ja henkisesti vammautuneita sotainvalideja, yli neljäsataatuhatta kotinsa ja maansa menettänyttä suomalaista oli isänmaan itsenäisyyden kallis hinta.

Eikä siinä kaikki. Lisäksi tulivat raskaat sotakorvaukset ja Neuvostoliiton vaatimat suuret maa-alueet: Petsamo, osia Sallasta sekä Kuusamosta, Suomenlahden suuret saaret ja Suomen Karjalasta lähes kolminkertainen määrä verrattuna siihen Karjalan alueeseen, jolle hyökkäävä vihollisarmeija oli valtavalla ylivoimallaan päässyt tunkeutumaan. Ei Kurkijokeakaan vihollisen armeija kummassakaan sodassa valloittanut, mutta luovutettavaksi se ja lisäksi nelisenkymmentä muuta sodassa valloittamatonta pitäjää tai pitäjän osaa rauhanteossa pakotettiin.

Noista sodan ja rauhanteon vuosista on nyt kulunut kuutisenkymmentä vuotta. Hyökkäyssodillaan Suomen itsenäisyyttä uhannut Neuvostoliitto koki 1990-luvun alussa kovan kohtalon. Monissa Neuvostoliiton kansandemokratioissa oli syntynyt vahvoja itsenäistymisliikkeitä, jotka johtivat näiden kansojen irrottautumiseen Neuvostoliitosta.

Viro, Latvia ja Liettua saivat takaisin maansa ja valtiollisen itsenäisyytensä. Samoin hoitivat asiansa mm. Puola, Unkari ja Tsekkoslovakia. Saksa, maailmansodan aloittaja, sai koko Itä-Saksan alueen, sai kaikki hirmutekonsa anteeksi ja nousi länsimaisena demokratiana itsenäisten maiden joukkoon. Neuvostoliitto sen sijaan hajosi ja katosi kansakuntien ja valtioiden piiristä joulukuussa 1991. Sen raunioille syntyi Venäjä ilmoittautuen hajonneen Neuvostoliiton perilliseksi.

Neuvostoliitosta irtaantuneet valtiot saivat tuossa suuressa murroksessa lähes kaikki entiset maa-alueensa takaisin. Sitä taustaa vasten tarkasteltuna taisteluin maataan puolustaneen Suomen olisi tullut saada pakkoluovutetut, tuhatvuotiset asuinalueensa myös takaisin. Venäjällä tuolloin jopa odotettiin Suomen ottavan selvitettäväksi pakkoluovutettujen alueiden kysymyksen. Meillä ei tietääkseni julkisesti uskallettu edes keskustella meiltä epäoikeudenmukaisesti riistettyjen Isänmaamme osien kohtalosta.

Ilmassa riippuukin kysymys, miksi Suomella ei silloin ollut valmiuksia nostaa uuden Venäjän kanssa keskusteltavaksi tätä Isänmaamme kannalta ensiarvoisen tärkeätä asiaa. Oliko Suomi 45 vuoden aikana tottunut kulkemaan pää kumarassa - vaikk´ei siihen ollut vähäisintäkään aihetta - silloisen Neuvostoliiton edessä ja tottumuksen voimasta ei osannut murroksen hetkelläkään oikaista selkäänsä ja sanoa: "Tehdään nyt oikeutta meillekin, korjataan Stalinin aiheuttama epäoikeudenmukaisuus myös Suomelle, niin kuin Baltian maille ja muille toisen maailmansodan melskeissä kärsineille tehdään".

Tällaista käyttäytymistä myös uusi Venäjä olisi kunnioittanut. Mutta Suomen linja oli toisenlainen. Meillä vetäydyttiin syrjään. "Suomella ei ole aluevaatimuksia", kuului Suomen virallinen lausuma ja lisäyksenä tähän vielä myöhemmin ”meillä on maata tarpeeksi”. Hyväksyn "pitkin hampain" tuon lausuman ensimmäisen osan. Pariisissa 1947 tehdyn rauhan jälkeen se on pakko hyväksyä, pakkorauhan, jonka epäoikeudenmukaisia ehtoja länsivallatkaan eivät torjuneet. Meillä ei siis mielestäni ole virallisia aluevaatimuksia, mutta meillä pitää olla rohkeutta, taitoa ja kykyä käydä naapurusten välillä rehtiä, puhdistavaa keskustelua aroiltakin tuntuvista asioista, sellaisista kuin Karjalan palautuskysymys on.

Karjala-kysymys ei ole vain karjalaisen heimon asia, vaikka se sitä kipeimmin onkin koskenut; Karjala-kysymys on koko Suomen kansan ja Isänmaamme yhteinen kysymys. Mitä sitten tulee virallisen lausuman toiseen osaan, niin lienee lupa ihmetellä: Venäjäkö se sitten onkin niin pieni maa, että lisämaan tarve Suomen alueista on sille välttämätön?

Jotta Karjala-keskustelu olisi kuitenkin asiallista, on tehostettava keinoja, joilla oikeaa tietoa Suomen Karjalan pakkoluovuttamiseen johtaneista tapahtumista saadaan keskusteluosapuolille. Hämmästyneenä olen joskus saanut havaita, että nuoremman polven suomalaisetkaan eivät tiedä Karjalan pakkoluovuttamiseen johtaneita tosiasioita. Miten voimme olettaa, että monikymmenvuotisen harhauttavan neuvostopropakandan jälkeen nuo tosiasiat tunnettaisiin nykyvenäjällä tai että läntinenkään maailma niiden epäoikeudenmukaisuutta lainkaan tiedostaisi.

Asiapohjaisen tiedon levittämisessä on internetjulkaisu "ProKarelia" tehnyt hyvää työtä. ProKarelian puheenjohtajan professori Heikki A. Reenpään johdolla toimitettu ja viime syksynä Suomen, Venäjän ja Englannin kielellä julkaistu tietokirja "Karjalan reformi" käsittelee monipuolisesti ja rakentavasti Karjala-kysymykseen liittyviä asioita. Samoin www.prokarelia.net - internetsivuilta on luettavissa Karjala-kysymystä käsitteleviä mielenkiintoisia artikkeleita.

ProKarelian julkaisuista saa oikeata tietoa ja asiantuntijoiden vahvistuksen mm. niille kokemuksille, joita kaikilla luovutetuilla alueilla kävijöillä on omakohtaisina havaintoina olemassa. Petsamon alue pohjoisessa on käytännöllisesti katsoen täysin rappiolla. Raskaan kaivosteollisuuden saastepäästöt ovat tuhonneet herkän pohjoisen luonnon. Suomelle tärkeä Liinahamarin satama on ränsistynyt eikä Venäjä käytä sitä enää laisinkaan.

Myös Suomen Karjala on vieraan vallan vuosikymmeninä painunut käsittämättömään alennustilaan. Sen maat ja rakennukset on hylätty niin, että ennen niin kaunis, viljelty Karjalamme on täysin rappeutunut. Pakkoluovutettujen alueiden alennustila kuvastaa sitä täydellistä välinpitämättömyyttä, jolla aikoinaan Neuvostoliitto ja nykyinen Venäjä ovat suhtautuneet maansa äärirajoilla oleviin suomalaisiin alueisiin.

Monista merkeistä päätellen nämä alueet, erityisesti Suomen Karjala, ovat muodostumassa Venäjälle painolastiksi. Alueen varuskuntia lopetellaan, jäljellä olevien asuntojen rappeutuminen jatkuu, maatalous on katastrofaalisessa tilassa. Suomen Karjalasta on tullut Venäjän yksi köyhä periferia, josta asukkaatkin, erityisesti nuori väestön osa, kunnollisten palvelujen puuttuessa muuttaa pois.

Kehitystä ei Koivistoon rakennettu öljysatama pysty kääntämään eikä nyt Uuraaseenkaan rakenteilla oleva. Päinvastoin, Karjalan nyt jo suuret ympäristötuhot voivat moninkertaistua Suomenlahden kapean meritien muodostuessa jättitankkereiden öljynkuljetusväyläksi. Murheelliseksi kyllä tunsin sydämeni sen uutislähetyksen aikana, jolloin kuulin, kuinka Uuraan öljysataman peruskivenmuuraustilaisuudessa alueen tai rakennusprojektin venäläinen päällikkö kertoi rakennushankkeen osoittavan Venäjän suurta mahtia. Lehtitietojen mukaan tuota mahtia Suomen Karjalassa tuetaan nyt Amerikan dollareilla. Onko todellakin näin? Onko Suomi ja Suomen Karjala jälleen jäämässä kahden suurvallan loukkuun?

Karjalaiset ja Karjalan ystävät ovat viimeisen kymmenen vuoden aikana tehneet lukemattomia matkoja Karjalan heimon ikivanhoille perintömaille. Sinne on viety paljon aineellista apua ja tehty arvostettavaa työtä suomalaisten rakennusten kunnostamiseksi ja muistomerkkien säilyttämiseksi.

Mutta mitä onkaan tapahtunut. Tuskin avun antaja on ehtinyt palata takaisin Suomeen, kun viestit kertovat jo rakennustarvikkeiden kadonneen tai korjauksen kohteena olleen kirkon tai muun rakennuksen palaneen. Viimeisin uskomattomalta tuntuva lehtitieto on Viipurin, Alvar Aallon suunnitteleman kirjaston uusien kuparisten kattolevyjen katoaminen katosta paikallisen romukauppiaan myyntiartikkeliksi.

Elinkeinoelämän valtuuskunnan EVA:n raportissa ”Pietarin kahdet kasvot”, jossa tarkastellaan Suomea ja EU:ta Pietarista katsoen, on pietarilaisten arviointi suomalaisista. He sanovat suomalaisten olevan ”yksinkertaisia ja hyväntahtoisia”.

Tämä arvio on syytä pitää mielessä silloin, kun uskomme, että rakentamalla meiltä pakko-otettua ja nyt Venäjän hallussa olevaa Suomen Karjalaa omilla voimillamme ja käyttäen siihen jopa verorahoja, niin kuin on ehdotettu, että näin voisimme parhaiten saada pohjaa Karjalan palautukselle. Ehkä tällöin olisimme juuri niitä yksinkertaisen hyväuskoisia, jotka luulemme, että käymällä kiillottamassa meiltä vietyjä pöytähopeoita, niiden anastaja antaisi ne meille takaisin mieluimmin kiillotettuina kuin hänen kannalta katsottuna nurkkiinsa tarpeettomana ja hänelle suorastaan taakaksi muodostuvana rappeutuvana huoltokohteena.

Olen lyhyesti yrittänyt kertoa niistä asioista, joiden perusteella olen vakuuttunut Suomen Karjalan palauttamistavoitteiden oikeutuksesta. Pakkoluovutetut Karjalan alueet ovat ikimuistoisista ajoista lähtien olleet suomalaisten heimojen asuttamat. Ne ovat Neuvostoliiton aloittamien hyökkäyssotien jälkeisillä pakkorauhoilla meiltä suomalaisilta viety ja vain pienen osan noista alueista niiden anastaja armeijoillaan meiltä valloitti. Kansainvälisen oikeuden mukaisesti ne kuuluvat edelleenkin meille suomalaisille, ne ovat meidän kansamme perintömaata, osa meidän Isänmaatamme.

Sen vuoksi haluaisin kunnioittavasti vedota uuden Venäjän federaation johtoon ja pyytää, älkää hyväksykö Stalinin hirmuvallan tekemiä virheitä taakaksenne, vaan toteuttakaa eurooppalaisen sivistysvaltion ja kansainvälisen oikeuden periaatteita. Palauttakaa Teille täysin tarpeeton Suomen Karjala takaisin Suomelle.

Miten tämä rehtien ja toisiinsa luottavien naapureiden kannalta tärkeä asia saadaan ratkaisuun, on Suomen ja Venäjän välinen neuvottelukysymys. Suomen tulisi nyt olla aloitteellinen ja pyytää reilusti kumpaakin osapuolta kunnioittavia keskusteluja Karjala-kysymyksestä.

Molempien maiden sivistyneiden ja älykkäiden johtajien, Venäjän federaation presidentin Vladimir Putinin ja Suomen tasavallan presidentin Tarja Halosen johdolla käytävissä neuvotteluissa päästäisiin varmasti molempia osapuolia tyydyttävään ratkaisuun, ratkaisuun, joka oikealla tavalla ottaisi huomioon myös presidentti Putinin suunnitteleman, Pietarin mahdollisen Venäjän hallintokaupungin roolin.

Neuvottelujen lähtökohtana tulisi kuitenkin olla vuoden 1920 Tarton rauhan raja, joka on ainoa rauhan olosuhteissa neuvoteltu Suomen ja Neuvostoliiton välinen raja ja joka sovittiin pysyväksi ja lopulliseksi ja jonka rajoittamat alueet kirjattiin kuuluvan Suomelle ikuisiksi ajoiksi.


Venäjän federaatio, Neuvostoliiton oikeuksien ja velvollisuuksien perijänä, saavuttaisi suuren kansainvälisen moraalisen ja eettisen voiton korjaamalla Stalinin hyökkäyssodallaan aiheuttamat epäoikeudenmukaisuudet Suomea kohtaan. Se osoittaisi olevansa eurooppalainen, demokraattinen oikeusvaltio. Samalla se varmistaisi Pietarin ja Petroskoin kaupunkialueiden elintarvikehuollon ja voimakkaat kehittymismahdollisuudet.

Suomalaiset puolestaan saisivat takaisin suomalaisten jo kivikaudesta lähtien asuttamat maa-alueensa ja pääsisivät rakentamaan Suomen Karjalan jälleen kauniiksi onnellisten ihmisten viljellyksi asuinsijaksi. Erityisesti nykyiset itäisen Suomen alueet Kymenlaaksosta Joensuuhun asti saisivat voimakkaan alueellisen kehityssysäyksen Karjalan jälleenrakentamisen päätukialueena. Mutta ennen kaikkea Suomen Karjalan palautus häätäisi suomalaisten mielistä vanhat epäluottamuksen haamut pois ja avaisi aidot ystävyyden ovet Venäjän ja Suomen välille.

Karjalakeskustelun tukahduttajien taholta kuullaan monasti väitteitä palautuksen taloudellisesta mahdottomuudesta, maanomistusolojen järjestämisen vaikeuksista ja alueen nykyisen väestön aiheuttamista voittamattomista esteistä. Nämä kaikki ovat kuitenkin vain neuvottelu- ja järjestelykysymyksiä. Niihin on jo mainitsemassani julkaisussa ”Karjalan reformi” esitetty asiantuntijoiden suunnittelemia vaihtoehtoisia ratkaisumalleja.

Ne kaikki ovat mielestäni toimivia ja laskelmissa oletetulla 10 vuoden aikajänteellä taloudellisesti täysin hallittavissa sekä molemmille osapuolille edullisia. Väestökysymys, joka monista tuntuu vaikeimmalta, voidaan esitetyn mallin mukaisesti ratkaista ”korkean länsimaisen moraalin, ihmisoikeuksien ja kansainvälisen lainsäädännön pohjalta sekä ETYJ:n, YK:n ja EU:n kanssa tiiviissä yhteistyössä”.

Puheenvuoroni alussa asetin kysymyksen: Onko Karjalassa kasvaneen ja eläneen, mutta nyt jo pääasiallisesti poistumassa olevan sukupolven mukana menossa tietoisuus Isänmaamme käsittämättömän epäoikeudenmukaisesta kohtelusta viime sotien jälkeisissä rauhoissa. Onko heidän mukanaan menossa myös usko ja toivo noiden epäoikeudenmukaisuuksien jälkikäteisestä korjaamisesta?

Olen vakuuttunut, että näin ei ole käynyt eikä ole käymässä. Monien viime vuosina tulleiden yhteydenottojen perusteella voin sanoa, että tuon väistyneen sukupolven usko ja siitä pulppuava toivo saada Karjala takaisin on jäänyt elämään seuraavienkin sukupolvien sydämiin, ja mikä tärkeintä, ei vain karjalaista sukujuurta olevien ihmisten sydämiin vaan yhä laajenevassa määrin kaikkien suomalaisten Isänmaan ystävien sydämiin.

Tietoisuutta pakkoluovutukseen johtaneista tosiasioista on vain voitava lisätä. Nämä asiat tulisi sisällyttää selkokielisenä koulujen Suomen historian opetukseen ja jokaiselle kansanedustajaehdokkaalle tulee nyt tuleviin vaaleihin valmistauduttaessa antaa selkeä ja totuudenmukainen tietopaketti Karjala-kysymyksestä. (Luonnollisesti me annamme äänemme vain sellaisille ehdokkaille, jotka lupaavat ajaa Karjalan palautuksen asiaa.)

Lopuksi toivon, että voisimme yhdessä koko juhlaväki vedota Suomen ylimpään johtoon, tasavallan presidenttiin ja eduskuntaan. Te, korkeat päättäjät, olette Suomen kansan valitsemina hoitamassa meidän ja Isänmaan yhteisiä asioita.

Nyt me pyydämme kunnioittavasti, tehkää suuria tekoja, sopikaa Venäjän johdon kanssa neuvottelujen aloittamisesta Karjala-kysymyksessä. Hoitakaa viisaudella ja puheeni alussa siteeraamassani runossa mainitulla sydämiinne kätketyllä, taivaasta kotoisin olevalla voimalla tämä asia niin, että Suomen Karjala, isiemme perintömaa on jälleen sille kuuluvalla paikalla Isänmaamme Suomi-neidon huolehtivassa helmassa
.

Artikkelien kommentointi on toistaiseksi lopetettu.
Kommentin tai mielipiteen voi lähettää suoraan Pro Karelia -verkkolehden toimitukselle: toimitus@prokarelia.net



^  Takaisin ylös      Lisää artikkeleita kirjoittajalta      Artikkeli-arkisto 




Tutustu kirjaan ja tilaa se Karelia Klubi Kaupasta, sähköpostitse tai 05 541 6450, hinta 19:50 euroa.

NS. SOTASYYLLISYYS













Koko Suomen kartta vuodesta 1920




Siirry Kansalaisvetoomuksen internet-sivuille. Vetoomus ei ole jäsenlomake.







SIIRRY KARELIA KLUBI KAUPPAAN

Candomino laulaa karjalaisia lauluja [mp3-file].



SIIRRY KARELIA KLUBI KAUPPAAN

Karjala. Sanat ja sävel: Olli Nykänen [4.13 MB mp3-file].