Tietoa kirjoittajasta


Pro Karelia ry
toimitus

E-mail
Kirjoittajan muita artikkeleita

31.12.2018 [05, 08]
»  EVAKKOJEN OMISTUSOIKEUS YHÄ SUOMESSA HOITAMATTA

30.03.2016 [05, 10]
»  SERBIA PALAUTTAA HOLOKAUSTIN RYÖSTÖOMAISUUTTA

23.03.2016 [02, 03]
»  HAJASIJOITUSKO PELASTAA MEIDÄT?

10.03.2016 [03, 10]
»  ONKO SUOMI VARAUTUNUT VENÄJÄN SORTUMISEEN?

08.03.2016 [02, 08]
»  KARELIA KLUBIN STRATEGIA

29.02.2016 [02, 10, 18]
»  KARELIA KLUBI RY:N VUOSIKOKOUSPÖYTÄKIRJASTA 2016 LUETTUA

27.01.2016
»  KARELIA KLUBI RY:N VUOSIKOKOUS 25.02.2016

21.09.2015 [03, 04, 10]
»  UUSI VENÄLÄINEN NORD STREAM 2 -KAASUPUTKI

16.09.2015 [02, 04]
»  KARJALAN WIN-WIN -PALAUTUS TV:SSÄ

27.06.2015 [02, 10]
»  KOLMEN KARJALA-KIRJAN JULKISTAMINEN 28.08.2015

15.04.2015 [02, 15, 18]
»  TERVETULOA YLEISÖTILAISUUTEEN PE 29.05.2015!

13.01.2015 [02, 07]
»  MIKÄ ON KARJALAN WIN-WIN -PALAUTUKSEN SUURI KONTEKSTI?

01.01.2015 [02, 03, 06]
»  PRESIDENTTI TUOMITSI VOIMANKÄYTÖN, MITÄ TILALLE?

16.11.2014
»  EUEEP:N VUOSIKOKOUS 2015 STUTTGARTISSA

12.09.2014 [02, 03]
»  KAHDEN TASON PELI KARJALAN WIN-WIN -PALAUTUKSESSA

26.08.2014 [02, 13]
»  KARJALAN WIN-WIN -PALAUTUKSEN YLEISÖTILAISUUS 03.09.14

22.05.2014 [02, 10]
»  OUTO STATUS QUO -AJATTELU

04.05.2014 [02, 11, 18]
»  KARJALAN WIN-WIN -PALAUTUKSEN YLEISÖTILAISUUS 06.05.14

27.03.2014 [02, 11, 18]
»  ILPO HELTIMOISESTA KARELIA KLUBI RY:N PUHEENJOHTAJA

22.03.2014 [05, 08]
»  TUOMIOJA EI VASTAA IMMOSEN KYSYMYKSEEN

22.03.2014 [04, 05, 08]
»  TUOMIOJAN VASTAUS IMMOSELLE EVAKKOJEN RESTITUUTIO-OIKEUDESTA

03.03.2014
»  IMMONEN TIUKKAA HALLITUKSELTA RESTITUUTIO-OIKEUDESTA

25.01.2014
»  VIRO JA VENÄJÄ RAJASOPIMUKSEEN HELMIKUUSSA 2014

22.01.2014 [03, 10]
»  VENÄJÄ JA JAPANI NEUVOTTELEVAT TAAS KURIILEISTA

05.12.2013 [04, 06]
»  ITSENÄISYYS!

27.11.2013 [02, 06, 10]
»  SUOMEN ITSENÄISYYDEN 100-VUOTISJUHLA

30.09.2013 [04]
»  HYÖKKÄYS PRO KARELIAN SERVERILLE

20.09.2013 [06, 07]
»  KKL 15: MUSTAN NAUHAN PÄIVÄ 23.08

22.08.2013 [02]
»  ILPO HELTIMOINEN KARJALAN KUVALEHDEN LEVIKKIPÄÄLLIKÖKSI

25.06.2013 [04, 07, 10]
»  TUTKINTAPYYNTÖ PRESIDENTTI PUTINISTA

  Lisää artikkeleita kirjoittajalta

  Artikkeli-arkisto


Copyright 1999-2018 © Pro Karelia ry. Artikkelien ja kuvien lainaaminen sallittua, lähde mainittava.

  Pro Karelian email-rekisterit

25.01.2005
ProKarelia

Tämä artikkeli liittyy alla lueteltuun/lueteltuihin artikkeliryhmiin.
Klikkaamalla artikkeliryhmää näet, mitä muita artikkeleita ryhmään kuuluu.


[02] Karjalan palautus

DERJABINILLE: ONKO VENÄJÄ MIETTINYT PALAUTUKSEN ETUJA?

Kiitämme entistä suurlähettiläs Juri Derjabinia kannanotosta Karjalan kysymykseen. On hyvä, että palautusasiasta käydään suorasanaista keskustelua. Kirjoituksesta päätellen tarvetta ymmärryksen lisäämiseen on merkittävästi. Ehkä ymmärtäminen helpottuu, kun jätetään poliittinen liturgia pois ja asiaa tarkastellaan kiihkottomasti tavanomaisin elävän elämän käsittein.

Kun tarkastellaan koko sotien jälkeistä aikakautta, on ainakin Suomessa tarpeen tehdä selkeä ero poliittisesti tarkoituksenmukaisen (eli pakollisen) ulkoisen käyttäytymisen ja toisaalta kansan syvien rivien todellisten ajatusten välillä. Samalla on tehtävä selkeä ero hyvien naapurisuhteiden ja todellisen ystävyyden välillä.

NL aloitti sodat, surmasi melkein 100 000 ihmistä, riisti meiltä suuria alueita, ajoi lähes puoli miljoonaa suomalaista pakolaisiksi kotimaassaan, maksatti valtavat sotakorvaukset itse aloittamastaan sodasta, tuomitutti Suomen pelastajat, painosti kylmän sodan aikana vuosikymmeniä, eikä ole koskaan tehnyt edes minkäänlaista elettä korjatakseen tekemiään rikoksia. NL:n seuraajavaltio, Venäjä, jatkaa näiden rikosten hyväksymistä pyrkimättä niitä korjaamaan.

Suomalaiset ovat kokeneet hyvin syvästi Neuvostoliiton aggressiot ja niiden seuraukset.

On täysin ihmisluonnon vastaista kuvitella, että kaiken tämän jälkeen asiat olisivat hyvin ja syvä ystävyys ja luottamus vallitsisi välillämme. Vain poliitikot kykenevät ilmaisemaan itsensä sen tyyppisillä sanoilla. Kansa ei suurelta osalta voi niihin ajatuksiin yhtyä. Siksi mielipidetiedustelussa saadaan suomalaisten Venäjä- ja venäläiskuva erittäin huonoksi. Eivätkä Venäjän toimenpiteet ole juurikaan tätä kuvaa olleet parantamassa.

Kuitenkin voimme arvioida, että valtaosa suomalaisista haluaa hyviä naapuruussuhteita Venäjän kanssa. Miten tällainen ristiriita voi olla mahdollinen? Ymmärrämme, ettei viha, riita ja välien huonontaminen millään lailla auta löytämään rakentavaa ratkaisua historiallisiin aggressioihin. Miksi enää lisättäisiin riidan siemeniä, kun tavoitteena on aggressioiden vähentäminen vanhat asiat selvittämällä? Tämä ei tarkoita sitä, että Suomen tulisi edelleenkin jotenkin naapurisuhteiden vuoksi hyvitellä Venäjää. Tasapuolisuus on tässäkin tarpeen.

On totta, että Suomen ja NL:n rajat määritettiin ulospäin kansainvälisesti laillisessa muodossa. Niinhän valtioiden väliset sopimukset yleensäkin tehdään. Pariisin rauhansopimuskin sanojensa mukaan rakentuu oikeudenmukaisuuden periaatteesta. Mistä käytännöllisesti ottaen oli kysymys?

Koko rauhanprosessi oli NL:n diktaatti, jossa Suomella oli pienen maan alistettu rooli. Suomella ei ollut mitään mahdollisuutta maailman mahtavimpien, voittonsa tunnossa olevien valtioiden puristuksessa tuoda omia näkökohtiaan esille, puhumattakaan, että ne olisivat jotain vaikuttaneet.

Mikä on sellaisen sopimuksen todellinen arvo, joka tehdään yksipuolisesti, kuvaannollisesti pistooli ohimolla, jossa toisella osapuolella on kaksi mahdollisuutta: ota tai jätä ja kuole. Miksi mongoli-tataarien valta yli Venäjän maan hiersi satoja vuosia? Eikö siinäkin olisi voitu kaikessa rauhassa sopeutua ja unohtaa menneet ja rakentaa suurta ystävyyttä valloituksesta piittaamatta? Olihan aikaakin kulunut.

Talvisodan alkaessa Suomen pinta-ala oli noin 1.5 % Neuvostoliiton pinta-alasta ja väkiluku noin 1.8 % sen väestöstä. Luonnonrikkauksien määrä oli todennäköisesti samassa suhteessa.

Toivomme, että Juri Derjabin lausuisi mielipiteensä siitä, olisiko historia ja sopimukset ok, jos Suomi olisi hyökännyt Venäjälle, tuhonnut 5 milj. ihmistä, ottanut vaikkapa Pietarin plus 2.4 milj. km2 alueen, ajanut evakkoon Pietarin väen ja yhteensä 25 milj. ihmistä, vaatinut 16 miljardin kultadollarin (noin 220 mrd. nykyeuron?) sotakorvaukset ja sen jälkeen painostanut muutaman vuosikymmenen. Olisimmeko edelleen parhaat ystävät ilman mitään tarvetta käsitellä tapahtumia?

Mikä oli se Neuvostoliiton ja Venäjän oikeusperusta, jonka pohjalta NL:lla olisi ollut oikeus kohdella Suomea tekemällään tavalla? Miten oli oikeudellisesti mahdollista, että NL, joka erotettiin hyökkäyksensä vuoksi Kansainliitosta, olikin sotien loputtua itse tuomaristossa tuomitsemassa toisia ja sallimassa Suomen liittymistä YK:hon? II maailmansodan toinen aloittaja ja pääsyyllinen, Hitlerin Saksan perillinen, on monin tavoin korjannut tehtyjä vääryyksiä, NL ei ole korjaustoimia tehnyt.

Näiden kokemusten jälkeen sanotaan, etteihän se Suomen kansa edes halua Karjalaa takaisin, eivätkä Suomen johtajat ole esittäneet edes NL:n sortumisen jälkeen alueitten takaisinsaamista. Eiköhän kyse ole siitä, että poliittinen Suomi on viimeisen 60 vuoden aikana opetettu, ettei sillä ole oikeutta ajaa omia etujaan, vaan sen tulee tarkastella Venäjän turvallisuutta, hyväksymistä ja ”legitiimejä” etuja. Kansa on opetettu kuuliaiseksi esivallalle ja neuvostovaateille.

Toinen syy on se, että määrätietoisen, ilmeisesti Venäjältä johdetun disinformaation avulla Suomessa on sinnikkäästi levitetty kuvaa siitä, että Karjala on veronmaksajien pohjaton musta aukko ja Suomi menisi konkurssiin, jos palautus toteutettaisiin.

Tämän saman kuvan tarjoamista Juri Derjabin nyt jatkaa artikkelissaan. Samalla hän kuitenkin esittää että yhteistyössä Venäjän kanssa hankkeeseen yhtä äkkiä löytyisikin rahaa eri puolilta, varsinkin EU:sta. Miten Venäjä, jonka hän juuri on todennut varoiltaan kykenemättömäksi nostamaan Karjalaa voisikin yhtä äkkiä kyetä rahoittamaan hankkeesta vaikkapa puolet eli 15 mrd. euroa? Vai olisiko tarkoitus se, että Suomi hoitaisi rahoituksen ja Venäjä antaisi alueen käyttöön? Muutoinhan ajatus ei aivan huono ole, mutta miksi suomalaiset ostaisivat oman alueensa jälleen kerran takaisin tai rakentaisivat alueen kuntoon jälleen Venäjälle menetettäväksi?

Miksi nyt noin kaksi miljoonaa suomalaista haluaa pakkoluovutettuja alueita takaisin? Syy on yksinkertainen. Elämme täysin muuttuneessa maailmassa, jossa turvallisuus on lisääntynyt niin paljon, että pienikin uskaltaa kysyä omien oikeuksiensa perään. Ehkä Viro ja muut Baltian maat ovat meitä opettaneet, että myös rauhan aikana saa olla rohkea ja puolustaa omia legaaleja etujaan. Ihmisyyden ja oikeudenmukaisuudenkin vaade on selvästi kasvanut.

Pelon voittaminen ei kuitenkaan ole asian ydin. Pakkoluovutetut alueet otetaan nyt esille siksi, että aika on kypsynyt rakentaaksemme tosiasiallisen rauhan Venäjän kanssa, tuodaksemme päivänvaloon fobioita ja aggressioita aiheuttavat asiat. Meidän tulee keskenään avoimesti selvittää asiat ja korjata vääryydet. Ja tällä tavoin aloittaa täysin uusi vaihe maitten välillä. Sellainen vaihe, johon ei liity katkeruutta, pelkoa tai vihaa, vaan aitoa keskinäistä kunnioitusta ja teoista kumpuavaa luottamusta.

Pelkät puheet eivät muodosta kestävää luottamuspohjaa, tarvitaan oikeita, luottamusta rakentavia toimenpiteitä.

Ellei tällaiseen keskinäiseen, tasapuoliseen asioitten käsittelyyn kyetä, voimme olla vakuuttuneita, että Karjalan kysymys jatkaa elämäänsä ja saa yhä laajempaa kannatusta. Suomalainen on perusolemukseltaan rehti ja oikeudenmukainen. Jossain vaiheessa tulee raja, minkä jälkeen hän ei enää hyväksy epärehellisyyttä keskinäisissä suhteissa minkään perusteen pohjalta. Sellaisessa vaiheessa on enää vaikea kehittää hyvää naapurisopua ja keskinäistä auttamista.

Juri Derjabin ehdottaa, että Suomi ja Venäjä jatkaisivat nykyisellä linjalla lisäämällä lähialueyhteistyötä, muodostamalla yhteisiä kehitysalueita, sallimalla suomalaisille Karjalan maitten osto-oikeuden tai yhteisesti hallinnoimalla pakkoluovutettua aluetta.

Tämä ehdotus kertoo masentavasti sen, ettei edes suomalaisiin olosuhteisiin ja ajatteluun perinpohjin perehtynyt entinen Neuvostoliiton ja Venäjän suurlähettiläs, alias Juri Komissarov, ymmärrä juuri lainkaan suomalaista mielenlaatua. Ehkä hän on liian paljon ollut tekemisissä vain kohteliaitten ja vieraanvaraisten poliitikkojen kanssa?

Suomi on reilun kymmenen vuoden aikana lahjoittanut luonnonvaroiltaan maailman rikkaimmalle, 140 miljoonan ihmisen jättiläiselle, noin 1.1 mrd. euroa edes tietämättä, mihin varsinkaan aikaisemmin nämä varat menivät. Kaikki historialliset vääryydet ovat edelleen täydellisesti selvittämättä. Emme edes selvästi tiedä, mikä laki milloinkin ja missä muodossa on voimassa Venäjällä ja miten sitä tulkitaan ja kuka sitä sattuu tulkitsemaan.

Tämänkin jälkeen meidän vain tulisi olla luottavaisia ja sijoittaa merkittävä osa varallisuudestamme alueelle, jossa ei ole mitään takeita siitä, että sopimuskumppani suorittaa oman velvollisuutensa.

Useimmille karjalaisille, sotaveteraaneille ja Suomen puolesta kaikkensa antaneille ehdotus omien maitten ostamisesta takaisin kuulostaa järkyttävältä. Kun otetaan huomioon se hinta, mikä niistä maista on jo jouduttu moneen kertaan maksamaan, niin niiden ostaminen vielä kerran on jo ajatuksena mahdoton.

Ehkä Juri Derjabin voisi miettiä itsensä samaan asemaan: me varastamme ensin hänen maansa, poltamme talon ja tapamme osan perheestä, ajamme hänet pakosalle, vaadimme lisälunnaat siitä, että saimme tehdä kaikki nämä teot, sitten myöhemmin kaikessa ystävyydessä tarjoamme talon ja mannut hänelle takaisin ostettaviksi. Ja siinä mukana olisi sitten mahdollisuus saada omaisten haudatkin hoidettaviksi, tosin hoitaminen tapahtuisi meidän maallamme ja meidän sopivasti rahastaessamme.

Edellä on pyritty yksinkertaisesti tuomaan esille se syvä käsitteiden ja ajattelun ero, mikä Juri Derjabinin ja suomalaisten välillä on. Käsityksemme oikeudenmukaisuudesta, rehdistä naapuruussuhteista, keskinäisten sopimusten kestävästä pohjasta ja ystävyyden rakentamisen perusteita poikkeavat syvästi toisistaan. Jokainen lukijoista voi omalta osaltaan miettiä, mikä on se totuus, jonka hän haluaa tunnistaa ja jonka kanssa elää.

Kyse ei ole katkeruudesta tai nostalgiasta, kyse on ihmisyydestä, ihmisoikeuksista, oikeudenmukaisuudesta, moraalista, eettisestä ajattelusta. Vuosikymmenien jälkeen on hyvä tuoda asiat kiihkottomasti esille ja tarkastella niitä oikeiden nimikkeiden ja sisällön valossa.

Juri Derjabin esittää, että Karjalan alue on myös Venäjälle tärkeä. Miten se ilmenee? Alueesta on tullut asiantuntijoiden mukaan valtaosaltaan kurja, tyhjenevä periferia. Alueella oli ennen sotia 1 284 kylää. Nyt lähes tuhat niistä on tyhjillään. Alueen yritystoiminta on pääasiallisesti romahtanut. Rakennuskanta tuhoutuu vauhdilla. Suomalaiset kulttuuriarvot on tuhottu tai viimeisetkin tuhoutumassa. Tämäkö osoittaa alueen merkitystä? Ehkä vertailu Pietarin loistoon kertoo kaiken.

Derjabinin mukaan Venäjällä ei ole varoja nostaa aluetta kuntoon. Kuitenkin pelkästään öljyrahastossa on tiettävästi 17.5 mrd. dollaria likvidejä varoja. Jo miljardin dollarin tehokas käyttö saisi ihmeitä aikaan. Toisaalta Venäjä on kyennyt rakentamaan öljynsiirtokapasiteettia ja on lähes kymmenkertaistamassa sitä Karjalan alueella.

Olisivatko karjalaiset ja muu suomalaiset muuttamassa takaisin Karjalaan? Karjalan Liiton jäsenkunta lienee keski-iältään noin 70 vuotta. Ei siinä iässä enää lähdetä rakentamaan omia tuhottuja alueita uudelleen. Kaikkien sydänkään ei varmasti kestäisi nähdä sitä häpeätilaa, mihin minun oma kotini ja kotipihani on saatettu.

Suomen Kuvalehden teettämän tutkimuksen mukaan alueelle muuttaisi riittävästi suomalaisia nostamaan se jaloilleen. ProKarelia on arvioinut, että jälleenrakentaminen edellyttää noin 8 mrd. euron julkisia ja noin 20 mrd. euron yksityisiä investointeja. Julkisten investointien vastapainoksi tulee alueella nyt olevien hyödyntämättömien luonnonvarojen ja maa-alueen hyödyntämisestä koituva tulo. Ei se silloin rasita Suomen budjettia.

Yksityisistä investoinneista ja niiden rahoituksesta suomalaisessa yhteiskunnassa vastaavat yksityiset yritykset ja henkilöt. Alue on talousmaantieteellisesti erittäin kiinnostava ja mahdollisuuksia antava. Suuret yhtiöt eri puolilta maailmaa tuntevat sitä kohtaan kiinnostusta ja suuret sijoittavat tulevat rahoittamaan hankkeet.

On tarpeen muistaa, ettei investointeja tehdä yhdessä yössä. Ei edes julkisia investointeja tehdä kerralla ja kuluteta valtion budjetin verran rahaa. ProKarelia on arvioinut, että pääosin rakentaminen ja rahoitustarve jakautuu 10 vuodelle. Se merkitsee julkisia investointeja keskimäärin 0.8 mrd. euroa/vuosi.

Rahoitus toki jakautuu siten, että alussa tarve on keskimääräistä suurempi. Vaikka julkisen vallan pääomatulot laahaisivat jonkin verran jäljessä, ei rahoitustarve edes alkuvuosina muodostu mitenkään ylivoimaiseksi.

Herää helposti kysymys, miksi Venäjä ei ryhdy kehittämiseen heti, kun rahaa on saatavilla, eivätkä riskitkään ole ylivoimaisia? Tai eikö vähintään yhteisomistuksessa hanke sujuisi hyvin? Perusteita kielteiseen vastaukseen on heti lähdössä kaksi: luottamuksen puute ja resurssien puute.

Venäjän nykyinen hallintotapa, lakien soveltaminen ja toimintaperiaatteet eivät luo sitä luottamusta, mitä tarvitaan. Miksi yritykset sijoittaisivat ankaralla työllä ansaittuja varoja hankkeisiin, jotka voivat koska tahansa kohdata Jukos-kohtalon. Maalakien soveltamistapaa ei vielä tunneta.

Kaiken aikaa luottamusta nakertaa tieto siitä, että toimitaan suomalaisilta pakolla viedyllä alueella, jossa suomalaiset yksityiset henkilöt, yritykset ja yhteisöt edelleenkin omistavat esim. maat. Ei rajan siirtäminen ja alueen väkivaltainen vieminen tuo omistusoikeutta, vaan alkuperäisellä omistajalle tulee taata täysi oikeus palata omalle tilalleen.

Resurssien puute merkitsee tässä vaiheessa kiinnostuksen puutetta sijoittaa taloudellisia resursseja oikeudellisesti epävarmalle alueelle. Se tarkoittaa myös 200-300 000 ihmistä, jotka olisivat valmiit työskentelemään alueen nostamiseksi. Suomalaisista löytyy riittävästi ihmisiä, jotka ovat valmiit nostamaan Karjalan takaisin kukoistukseen.

Palautuksen yhdeksi ongelmaksi esitetään tyypillisesti alueen väestöä. Välillä pelotellaan miljoonalla venäläisellä. Alueella lienee tällä hetkellä noin 370 000 asukasta (vuoden 2002 tieto). Se on kymmeniä tuhansia vähemmän kuin pari vuotta aikaisemmin. Jopa Viipurin asukasluku on laskenut.

On selvää, että Venäjä korjaa mm. armeijan, rajavartioston, korkeimmat virkamiehet ja turvallisuusjoukot pois alueelta. Osa siirtyy omille juurilleen. Alueelle jäänee 200 000 venäläistä. Siitäkin joukosta suuri osa on vanhenevia venäläisiä naisia. Tältä pohjalta väestökysymys ei ole mikään ongelma.

Suomi kestää sen, että väestöstä 4 % nykyistä enemmän on venäläisiä. Sen tasoinen rasitus on laskettu ProKarelian tekemään Karjalan alueen erillisbudjettiin. Venäjä varmaankin hoitaa kaikki omalla alueellaan olevat kansalaisensa ja Suomi omalle alueelleen jäävät ihmiset.

Edelleen rajan palauttamisen sanotaan olevan mahdotonta, koska Koivistossa ja Uuraassa on suuret öljynvientisatamat ja kapasiteettia ollaan lähialueella lisäämässä lähes 10-kertaiseksi. Yhtiöt sinänsä eivät muodosta mitään periaateongelmaa. Suomessa on tälläkin hetkellä useita venäläisiä yrityksiä, joiden on täällä suomalaisten puolesta yhtä turvallista toimia kuin suomalaistenkin yritysten. Karjalan alueen yritykset ovat sen jälkeen venäläisiä yrityksiä Suomessa ja EU:n sisämarkkinoilla.

Erityisesti öljynvientikapasiteetin huikean lisäämisen pitäisi viimeistään herättää ainakin kaikki Itämereen rajoittuvat maat huolestumaan perinpohjaisesti siitä, ettei lähtöalue ole EU-direktiivien piirissä. Onnettomuusriski on kasvamassa hallitsemattomaksi.

Juri Derjabin ei kirjoituksessaan ole lainkaan tarkastellut niitä merkittäviä poliittisia, taloudellisia, moraalisia ja psykologisia etuja, joita Venäjä saa vapaaehtoisesta palautuksesta. Ei tarvita paljoa mielikuvitusta nähdäkseen, mikä valtava etu palautuksesta koituu mm. Pietarin kaupungille ja ympäröivälle alueelle. Tai millaisen poliittisen gloorian Venäjän johto toimenpiteellä saisi.

Palautuksesta Venäjälle koituvia suuria etuja kannattaisi Venäjän puolella miettiä perusteellisesti, ellei jo oikeudenmukaisuudelle haluta antaa sille kuuluvaa korkeaa arvoa. Venäläinen tarkastelu on ulospäin tähän saakka ollut vain negatiivisten asioiden etsimistä, mikä on huono lähtökohta. Se on myös ohjannut suomalaista mielipideilmastoa liian monta vuosikymmentä.

Karjalan ja muiden pakkoluovutettujen alueitten palauttamista kannattaa Suomessa nyt noin kaksi miljoonaa ihmistä. Tämä määrä on hyvin selvästi kasvussa. Tällä hetkellä on odotettavissa, että syksyllä kannattajien määrä nousee 50 prosenttiin eli yli 2.5 miljoonan ihmisen. Tämä selkeä kehityssuunta osoittaa vääjäämättä sen, että Suomen poliittisella johdolla on kotimaassa hyvin pian vahva enemmistö tukena sen ryhtyessä viemään aluepalautuksiin tähtääviä selvityksiä eteenpäin.

Suomen kansa on tulossa siihen pisteeseen, jossa menneisyyden haamut halutaan perusteellisesti selvittää ja saada järjestykseen – ja sen jälkeen haudata. Vasta sitten on mahdollisuus lähteä avoimeen ja todelliseen luottamukseen pohjautuvaan yhteistyöhön itäisen naapurivaltion kanssa.

Artikkelien kommentointi on toistaiseksi lopetettu.
Kommentin tai mielipiteen voi lähettää suoraan Pro Karelia -verkkolehden toimitukselle: toimitus@prokarelia.net



^  Takaisin ylös      Lisää artikkeleita kirjoittajalta      Artikkeli-arkisto 




Tutustu kirjaan ja tilaa se Karelia Klubi Kaupasta, sähköpostitse tai 05 541 6450, hinta 19:50 euroa.

NS. SOTASYYLLISYYS













Koko Suomen kartta vuodesta 1920




Siirry Kansalaisvetoomuksen internet-sivuille. Vetoomus ei ole jäsenlomake.







SIIRRY KARELIA KLUBI KAUPPAAN

Candomino laulaa karjalaisia lauluja [mp3-file].



SIIRRY KARELIA KLUBI KAUPPAAN

Karjala. Sanat ja sävel: Olli Nykänen [4.13 MB mp3-file].