Tietoa kirjoittajasta


Pentti Kosonen
professori, fil.tri

Pentti Kosonen on epäorgaanisen ja analyyttisen kemian professori (emeritus) Turun yliopistossa ja Turun kaupunginvaltuuston varapuheenjohtaja.

E-mail
Kirjoittajan muita artikkeleita

24.03.2010 [02, 06]
»  TURUN SEUDUN KARJALAKLUBI EDUSKUNNASSA 

14.09.2009 [02, 08, 11]
»  ”HIMMETÄ EI MUISTOT KOSKAAN SAA ...” 

29.04.2006 [02]
»  UHRIN ANSIOSTA LIPPU LIEHUU

07.08.2005 [02]
»  "TALO JA TAVARAT MÄN, MUTT JÄIHÄ TAPETIT!"

25.08.2004 [02]
»  KARJALA-KYSYMYKSEN MENETETYT SUKUPOLVET

11.06.2004 [02]
»  SOTASYYLLISYYS KUMOTTAVA

02.06.2004 [02]
»  TURUN SEUDUN KARJALAKLUBI TAPAA LAUKKASEN

28.07.2002 [02]
»  SUOMEN KARJALA, ISIEMME PERINTÖMAA

  Lisää artikkeleita kirjoittajalta

  Artikkeli-arkisto


Copyright 1999-2018 © Pro Karelia ry. Artikkelien ja kuvien lainaaminen sallittua, lähde mainittava.

  Pro Karelian email-rekisterit

07.08.2005
Pentti Kosonen

Tämä artikkeli liittyy alla lueteltuun/lueteltuihin artikkeliryhmiin.
Klikkaamalla artikkeliryhmää näet, mitä muita artikkeleita ryhmään kuuluu.


[02] Karjalan palautus

"TALO JA TAVARAT MÄN, MUTT JÄIHÄ TAPETIT!"

Heti aluksi pyydän onnitella Auran Karjalaseuraa kuusi vuosikymmentä kestäneestä arvokkaasta työstä karjalaisen kulttuurin säilyttämiseksi ja perinteiden vaalimiseksi täällä Aurassa ja Auran seudulla.

Tuo työ ei käsittääkseni ole ollut vain vanhan säilyttämistä, vaan se on ollut myös uuden luomista, alusta lähtien myös yhteydenpitoa ja rinnan elämisen opettelua ja tukemista paikallisen väestön kanssa.

On tunnettu tosiasia, että karjalaisväestön tulo uusille asuinsijoilleen saattoi aluksi aiheuttaa ristiriitaisiakin tunteita väestöryhmien kesken, mutta vuosien saatossa yhteisymmärrys kasvoi ja kanssakäyminen tuli luonnolliseksi ja itsestään selväksi yhdessä elämiseksi.

Karjalaisten ja paikkakuntalaisten nuorten väliset avioliitot vahvistivat tätä yhdessä elämistä, jossa kaukaisten geeniperintöjen sekoittuminen loi kaikin puolin entistä vahvempia uusia sukupolvia tähän maahan.

Tuon yhdessä elämisen oppiminen on tavallaan ollut myös molemminpuolisen sivistystason mittari. Ne, jotka tajusivat kansaamme kohdanneen yhteisen suuren onnettomuuden ja joilla oli henkistä kykyä tajuta, että syyllisiä syntyneeseen tilanteeseen oli turha etsiä karjalaisesta väestöstä tai paikkakunnan väestöstä, olivat viisaita ja sivistyneitä ymmärryksen sillanrakentajia.

Syylliset, jos niitä rohjetaan osoittaa, olivat aivan muita eikä niiden kotimaakaan ollut Suomi. Nuo syylliset tai paremminkin syyllinen syntyneeseen kansalliseen ahdinkotilaamme oli suuri itäinen naapurivaltio ja sen diktaattorijohtaja Stalin, joka oli päättänyt hyökkäyssodalla valloittaa koko Suomen ja liittää sen silloisen Neuvostoliiton yhdeksi osaksi.

Noihin 60 vuodentakaisiin tapahtumiin sisältyy paljon sellaista, jota en koskaan ole voinut ymmärtää enkä hyväksyä. Halusin vain edellä ensin todeta, että sotien aiheuttamista traagisista tapahtumista on – vaikkakin suurten kärsimysten ja menetysten kautta - kuitenkin selvitty uuteen luonnolliseen elämänkulkuun.

Tämä Auran Karjalaseuran 60-vuotisjuhla antaa mielestäni nyt kuitenkin luvan muistella lähtökohtia ja joitakin niistä vaikeuksista, joiden kanssa erityisesti siirtoväki joutui ponnistelemaan ja jotka runsaan kuuden vuosikymmenen ajan ovat olleet taustalla vaikuttamassa Suomen kansan kohtaloihin ja erityisesti Karjalan heimon elämään.

Nämä tapahtumat ovat havaintojeni mukaan jääneet meidän nuoremmilta sukupolvilta oikealla tavalla tiedostamatta. Siksi katson olevan tärkeätä tuoda ne tässäkin lyhyesti esille sellaisina kuin ne ovat tapahtuneet.

Toteuttaakseen Neuvostoliiton ja Saksan johtajien tekemän valtiosopimuksen ns. Molotov-Ribbentrop -sopimuksen Stalin antoi marraskuussa 1939 puna-armeijalleen käskyn hyökätä Suomeen, valloittaa sen ja liittää silloisen Neuvostoliiton osaksi. Tuosta hyökkäyksestä syttyi meidän tuntemamme talvisota.

Tiedämme, että suomalaiset joukot pysäyttivät puna-armeijan hyökkäyksen Karjalan kannaksella Viipuri-Kuparsaari-Taipale -linjalle. Suomussalmen, Summan, Raatteen ja Kollaanjoen voitokkaat torjuntataistelut estivät puna-armeijan hyökkäysjoukkojen etenemisen maahamme itä-rajalla.

Suomea ei Stalin valloittanut. Taistelut päättyivät Moskovassa maaliskuussa 1940 sovittuun rauhaan. Talvisodan rauha oli kuitenkin ankara. Koko Vanha Suomi eli Suomen Karjala oli pakosta luovutettava viholliselle, vaikka vain osan siitä Stalinin puna-armeija hyökkäyssodalla oli pystynyt valloittamaan. Yli neljäsataatuhatta karjalaista joutui evakon tielle.

Rauhantila ei kestänyt kauan. Entisten liittolaisten Neuvostoliiton ja Saksan välit viilenivät nopeasti niin, että Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon jo kesäkuussa 1941. Muutama päivä myöhemmin 25.06.1941 Neuvostoliitto suoritti voimakkaita ilmapommituksia useisiin kohteisiin Suomessa.

Tuon saman päivän iltana pääministeri Rangell ilmoitti eduskunnassa Neuvostoliiton ilmavoimien hyökänneen Suomen kaupunkeihin ja totesi Suomen jälleen joutuneen sotaan Neuvostoliiton kanssa. Ns. jatkosota oli näin saanut alkunsa.

Suomessa oli kyllä osattu varautua Saksan ja Neuvostoliiton välille syttyvään sotaan. Tiedettiin, että siinä välien selvittelyssä Suomella ei ollut mahdollisuutta pysyä puolueettomana. Suomessa oli saksalaisia joukkoja Lapissa ja Hangon vuokra-alue oli neuvostojoukkojen vahva tukikohta.

Suomella oli valittavanaan vain kaksi huonoa vaihtoehtoa: Stalin ja Neuvostoliitto tai Hitler ja Saksa.

Suomessa tiedettiin, että käännyttäessä Stalinin johtaman Neuvostoliiton puoleen, puna-armeijan joukot olisivat välittömästi miehittäneet Suomen. Tätä eivät suomalaiset voineet kuvitellakaan. Siis jäljelle jäi vain toinen huonoista vaihtoehdoista, Saksa ja Hitler.

On kuitenkin tarkasti muistettava, että Suomella ei ollut valtiollista sopimusta Saksan kanssa, toisin kuin Neuvostoliitolla vuonna 1939 oli. Tässä mielessä voidaan oikeutetusti sanoa, että Suomi kävi erillissotaa puolustaakseen maa-aluettaan ja itsenäisyyttään.

Suomessa oli kyllä valmistauduttu siihen, että Neuvostoliitto pyrkii joka tapauksessa tulevassa Hitlerin ja Stalinin välisessä välienselvittelyssä vuoden 1939 suunnitelmiensa mukaisesti sotilaallisesti valloittamaan ja miehittämään Suomen. Maata varustauduttiin siis puolustamaan, mutta samalla suunniteltiin myös talvisodan jälkeen meiltä ryöstetyn Suomen Karjalan mahdollista takaisin saamista.

Suomen joukot oli ryhmitetty talvisodan jälkeiselle rajalle puolustukseen. Neuvostoliiton joukot oli pääosin sidottu Saksaa vastaan muille rintamille. Karjalan takaisin saamiseen oli nyt mahdollisuus .

Suomalaiset joukot valloittivatkin talvisodan jälkeen pakkoluovutetut alueet nopeasti takaisin ja saavuttivat Tarton rauhassa sovitun valtakunnan rajan kauttaaltaan jo syyskuun alussa 1941.

Monasti jälkikäteen pohdittu kysymys on ollut, olisiko suomalaisten pitänyt silloin pysähtyä tuolle ns. vanhalle rajalle eikä jatkaa hyökkäystä sen yli Itä-Karjalaan.

Sotilasstrategisesti eteneminen Itä-Karjalaan luonnollisille vesistöjen mukaisille, helpommin puolustettaville rajoille oli perusteltua. Sen vuoksi sodan johto ei Suomen joukkoja vanhalle rajalle pysäyttänyt, vaikka siitä silloin syntyikin erimielisyyksiä.

Idässä Suomen joukot etenivät sitten kauas Syvärille, Äänislinnaan, ja Karhumäelle. Karjalan Kannaksella vanha raja ylitettiin Leningradin suuntaan vain paikoitellen ja tämäkin vain maastollisesti paremmin puolustettavien linjojen saamiseksi.

Näihin asemiin myös rintamalinjat pysähtyivät ns. asemasotavaiheeseen aina vuoden 1944 kesäkuuhun asti. Silloin 09.06 puna-armeijan joukot aloittivat voimakkaat hyökkäykset suomalaisia joukkoja vastaan erityisesti Karjalan Kannaksella.

Valtavan materiaaliylivoiman edessä Suomen joukot joutuvat peräytymään nopeasti. Karjalan Kannaksella tapahtui puna-armeijan suoranainen läpimurto. Viipuri menetettiin 20.06.1944. Joukot saatiin kuitenkin koottua puolustukseen Tali-Ihantala-Vuoksi –linjalle, ja siihen myös puna-armeijan hyökkäys hurjilla torjuntataisteluilla pysäytettiin.

Talvisodan Suomi taisteli täysin yksin. Ulkopuolinen apu oli vähäistä. Jatkosodan Tali-Ihantalan torjuntavoiton saavuttamiseen tarpeellinen apu saatiin Saksasta. Uudet panssaritorjunta-aseet sekä taisteluosasto Kuhlmeyn syöksypommittajat tekivät tuhoisaa jälkeä vihollisen valtavissa panssari- ja hyökkäysvaunumuodostelmissa sekä vihollisen huoltoyhteyksien tuhoamisessa.

Jatkosodan taistelujen tauottua tilanne oli sama kuin talvisodan jälkeen. Rintamalinjat olivat pysähtyneet käytännöllisesti katsoen samoihin asemiin. Vain pienen osan, niin kuin talvisodassakin, Karjalan Kannaksesta ja Laatokan Karjalasta Neuvostoliitto oli pystynyt sotilaallisesti valtaamaan.

Moskovassa tehdyn välirauhan ehdot, jotka sitten Pariisin rauhassa 1947 vahvistettiin, olivat kuitenkin erittäin kovat. Mm. koko Suomen Karjala, ns. Vanha Suomi, oli jälleen pakkoluovutettava Neuvostoliitolle.

Lisäksi tulivat valtavat sotakorvaukset. Suomen oli myös osoitettava valtiollisesta johdostaan ns. sotasyylliset sotaan, jonka Stalin oli Suomen valloittamiseksi aloittanut.

Jatkosodan alussa vallattuun Suomen Karjalaan suurin osa karjalaisväestöstä oli palannut takaisin omille kotikonnuilleen jo syksyllä 1941.

Tuhotut kodit oli rakennettu innolla uudelleen ja nyt tuli eteen jälleen lähtö ja kaiken jättäminen vieraan haltuun. Pakkoluovutusten alta yli neljäsataatuhatta karjalaista lähti taas evakkoon. ”Koit ja konnut, maat ja mannut” oli jätettävä tai sitten jäätävä ja alistuttava vieraan valtion ja vieraan kulttuurin armoille.

Mikä olisikaan ollut karjalaisen väestön kohtalo omille asuinsijoilleen jäädessä?

Selvän esimerkin siitä saamme Viron kansalaisten kohtelusta sen jälkeen, kun Viro oli mukamas vapaaehtoisesti liittynyt Neuvostoliittoon. Suuri osa virolaisista karkotettiin Siperiaan. Sinne he melkein kaikki jostain syystä myös hävisivät tai sitten he vain hävisivät yöllisten noutoratsioiden seurauksena.

Kotiseuduilleen jääneen Suomen karjalaisväestön kohtalo olisi ollut epäilemättä sama kuin virolaistenkin. Neuvostovaltion kannalta epäluotettava suomalaisväestö olisi hajautettu Siperian ja muiden kaukaisten alueiden työ- ja eristysleireille. Sinne hekin olisivat hävinneet. Sen karjalaisväestö ymmärsi ja kaiken jättäen lähti kylmälle evakkotielle, mutta sentään omaan kotimaahan.

Karjalaisesta siirtolaisväestöstä oli tuolloin lähes 60 % maanviljelijöitä tai maataloudesta toimeentulonsa saavia. Tällaisen väestön sijoittuminen Tynkä-Suomeen oli monin tavoin vaikeaa. Valtiovalta oli kuitenkin silloin tilanteen tasalla. Eduskunta katsoi, että siirtoväki tuli asuttaa niin, että se pystyisi itse tuottamaan ja hankkimaan elantonsa.

Heti talvisodan jälkeen kesäkuussa 1940 oli tullut voimaan ns. pika-asutuslaki. Sen mukaisesti maata viljelleen siirtoväen asuttamiseen käytettiin ensisijaisesti valtion maata, sen jälkeen seurakuntien, kuntien, yhtiöiden ja muiden yhteisöjen omistamaa maata ja lopuksi myös yksityisten omistamaa maata.

Jatkosodan syttyessä kesällä 1941 ja karjalaisten muuttaessa takaisin vallattuun Karjalaan pika-asutuslain mukaisia asutustoimenpiteitä oli ehditty tehdä varsin vähän. Suuri osa niistäkin purkautui, sillä mikäli lain mukaan asutettu siirtolainen halusi takasin omat maansa Karjalassa, tuli hänen luopua pika-asutustilastaan. Useimmat tekivät tämän ratkaisun.

Jatkosodan jälkeen evakkoon uudelleen joutunut karjalaisväestö oli jälleen sijoittautumisvaikeuksien keskellä. Sodan aikana maata oli luvattu myös perheellisille rintamamiehille, sotainvalideille ja sotaleskille sekä heidän perheilleen. Silloisen agraariyhteiskunnan sosiaalipoliittinen periaate kun oli antaa maata oikeastaan kaikille, ketkä sitä halusivat.

Pika-asutuslaki ei tähän toimintaan enää soveltunut. Eduskunnassa hyväksyttiinkin jo toukokuussa 1945 uusi maanhankintalaki. Sen nojalla siirtoväki, sotainvalidit, sotalesket sekä perheelliset rintamamiehet olivat halutessaan oikeutettuja saamaan itselleen maata.

Lain mukaan heille tultiin muodostamaan viljelystiloja, asuntoviljelystiloja, rintamamiestiloja, kalastustiloja, asuntotiloja sekä asuntotontteja. Maanhankinnan suoritti valtio pika-asutuslaissa käyttöön otetun järjestyksen mukaisesti.

On paikallaan korostaa, että siirtoväen lisäksi myös hyvin suuri joukko muita suomalaisia tuli nyt maan saantiin oikeutetuksi, vaikka he eivät olisi olleet missään tekemisissä maanviljelyn kanssa ja vaikka he eivät olleet aikaisemmin omistaneet maata. Tätä eivät vieläkään kaikki kansalaisemme, eivät vanhemmankaan ikäluokan ihmiset, ole tiedostaneet.

Selkeä esimerkki tämän oikeuden käytöstä löytyy Tampereen kaupungin tilastoista. Tampereella hyväksyttiin maansaantihakemuksia yhteensä 2 440 kappaletta, joista vain 328 oli siirtoväkeen kuuluvien jättämiä ja loput eli valtaosa 2 112 oli paikallisten asukkaiden anomuksia.

Toisenkin valitettavan harhakäsityksen haluan tässä oikaista. Erityisesti siirtoväen kohdalla kuulee monasti asiaa tuntemattomien kertovan, että siirtoväki sai täältä sijoituspaikkakunniltaan maata.

Tarkempi ilmaisu on: siirtoväki ja muut maan saantiin oikeutetut saivat ostaa täältä maata. Maasta nimittäin jokainen joutui maksamaan valtioneuvoston vahvistaman vuoden 1944 hintatason mukaisen "kohtuullisen käyvän hinnan".

Tiedämme, että hinta oli kohtuullinen, mutta niin olivat myös siirtoväen saamat korvaukset Karjalaan jääneestä ja menettämästään omaisuudesta. Tosiasia on, että karjalainen siirtoväki menetti käytännöllisesti katsoen kaikki esi-isiensä ja menneitten sukupolviensa työn tulokset.

Kaikki jouduttiin aloittamaan alusta. Maa oli ostettava, samoin monesti myös viljelyyn tarvittavat koneet ja laitteet sekä viljelijälle tuolloin välttämätön karja. Rakennukset oli rakennettava, huonekalut hankittava ja pidettävä huolta jokapäiväisen elämän kaikista tarpeista.

Ei ihme, että niissä olosuhteissa karjalainen väestö oli nääntyä taakkansa alle. Niin kuin monesti on sanottu, vain karjalaisen luonteen optimismilla ja tulevaisuuden uskolla tuosta selvittiin. Ja myös huumorilla.

"Talo ja tavarat män, mutt´ jäipähä tapetit", sanoi karjalaisisäntä, kun korvausobligaatioita katseli. Tämäkin tokaisu kertoo siitä huumorin keventävästä voimasta, jolla arkipäivän ankariin tosiasioihin osattiin suhtautua.

Vaikeuksien keskellä nousi karjalaisten mieliin alinomaan ajatus takaisin Karjalaan pääsemisestä. Se oli unelma, johon aluksi vahvastikin uskottiin. Mieleeni ovat jäänet isäni monesti lausumat sanat: "Karjalaan kun takaisin mennään, ja jos tarvis on, sinne vielä kerran koti rakennetaan."

Tuo takaisin paluun unelma vain ei ole vieläkään toteutunut. Monet ovat jo täysin menettäneet uskonsa Karjalan palautumiseen ja toiset, jopa karjalaisetkin, eri syistä pelkäävät Karjalan mahdollista palauttamista. Näin erityisesti meidän vanhemman ikäluokan joukossa.

Olen kuullut karjalaisvanhuksien sanovan: "Minä en ainakaan sellaisiin olosuhteisiin lähde. Siellä on kaikki ihan kauheassa kunnossa. Täällä meidän on nyt hyvä olla."

Näin tosiasiat meidän useimpien ikäihmisten kohdalla ovatkin. Mutta ei kukaan ole myöskään pakottamassa ketään palaamaan siinäkään tilanteessa, että Karjala on jälleen Suomen. Jokainen karjalainen voisi vapaasti valita, mitä haluaa tehdä tässä asiassa.

Vanhusväestö, jonka voimat eivät enää riitä uuden elämän aloittamiseen rakkailla synnyinkunnailla, voisi rauhassa seurata nuoren polven innokasta työtä Karjalan jälleenrakentamiseksi. Innokkaita Karjalaan lähtijöitä riittäisi, sillä Karjala tarjoaisi nuorelle työikäiselle väestölle ainutlaatuisen mahdollisuuden elämän rakentamiseen ja vaurastumiseen.

Itse olen sitä mieltä, että Karjala tulee palauttaa Suomelle. Ryöstösaalishan on aina palautettava oikealle omistajalleen. Ja jos mikä, niin Karjala on nyky-Venäjällekin ryöstösaalis.

Sen on Neuvostoliitto Stalinin johdolla hyökkäyssodalla meiltä anastanut, me emme saa sitä unohtaa. Nyky-Venäjä on tunnustanut olevansa hajonneen Neuvostoliiton perillinen ja on siten ottanut harteilleen syyllisyyden myös Karjalan ryöstöstä.

Venäjän johto on selittänyt, että meiltä anastettu Karjala on Venäjälle edelleen kaikin puolin hyvin tärkeä alue. Selitystä on vaikea uskoa, koska koko pakkoluovutettu Karjala on vuosi vuodelta päästetty vajoamaan yhä surkeampaan tilaan.

Sotilastukikohdat ja kolhoosit on sieltä käytännöllisesti katsoen kokonaan lopetettu. Viljavat pellot on jätetty oman onnensa nojaan metsittymään. Rakennukset hajoavat tai ne tarkoituksellisesti hajotetaan esimerkiksi polttopuiksi tai poltetaan paikoilleen.

Te tiedätte, koko Suomen kaunis Karjala on ryöstäjien ja nykyisten asukkaittensa toimesta suorastaan raiskattu. Miten näin on voinut tapahtua, jos alue on venäläisille tärkeä?

Kuulun niihin suomalaisiin, jotka tosissaan toivovat, että Venäjän ja Suomen aitoja ystävyyssuhteita koetteleva Karjalakysymys otettaisiin maassamme reilusti keskustelun alle. Siihen ei valtiojohtomme eikä kansanedustajiemme rohkeus näytä kuitenkaan riittävän. Suomalainen suoraselkäisyys on vielä kadoksissa suomettumisvuosien pelottelun seurauksena.

Olen monien samanmielisten ystävieni kanssa pyrkinyt tekemään myös konkreettista työtä palautuksen puolesta. Ryhmässämme, Turun Seudun Karjalaklubissa, on useita syntyperältään muitakin kuin karjalaisia henkilöitä. He ovat asiassa mukana oikeudenmukaisuuden ja isänmaallisuuden hengessä.

Tämä on vain yksi esimerkki siitä, että suomalaiset eivät pidä Karjalakysymystä yksinomaan karjalaisen väestön kysymyksenä. Se on koko Suomen ja suomalaisen yhteiskunnan sekä Venäjän välinen kysymys. Vain sen reilu ja oikeudenmukainen käsittely naapurusten välillä ilman korulauselitanioita mahdollistaa aidon luottamuksen syntymisen kansojemme välille.

Näiden ajatusten siivittämänä toivotan Teille kaikille vahvaa uskoa tulevaisuuteen. Mahdottomaltakin nyt näyttävä asia – unelma - voi olosuhteiden muuttuessa yht´äkkiä ollakin mahdollista ja totta. Me emme vain saa uusien sukupolvien antaa unohtaa unelmaamme vaan tuo unelma on saatava myös nousevan nuorisomme tietoisuuteen suurena suomalaisena unelmana.

Juhlivalle Auran Karjalaseuralle toivotan jatkuvia menestyksellisiä toiminnan vuosia. Teidän työnne karjalaisen kulttuurin säilyttäjänä ja uusille sukupolville siirtäjänä tulee aikanaan kantamaan hedelmää myös suuren suomalaisen unelman toteuttamisessa.

Suomen Karjala tulee vielä kerran olemaan oikealla paikallaan isänmaamme rajojen sisällä. Ja silloin, silloin se "riemun suuri soitto Karjalasta kajahtaa”.

Artikkelien kommentointi on toistaiseksi lopetettu.
Kommentin tai mielipiteen voi lähettää suoraan Pro Karelia -verkkolehden toimitukselle: toimitus@prokarelia.net



^  Takaisin ylös      Lisää artikkeleita kirjoittajalta      Artikkeli-arkisto 




Tutustu kirjaan ja tilaa se Karelia Klubi Kaupasta, sähköpostitse tai 05 541 6450, hinta 19:50 euroa.

NS. SOTASYYLLISYYS













Koko Suomen kartta vuodesta 1920




Siirry Kansalaisvetoomuksen internet-sivuille. Vetoomus ei ole jäsenlomake.







SIIRRY KARELIA KLUBI KAUPPAAN

Candomino laulaa karjalaisia lauluja [mp3-file].



SIIRRY KARELIA KLUBI KAUPPAAN

Karjala. Sanat ja sävel: Olli Nykänen [4.13 MB mp3-file].