Tietoa kirjoittajasta


Jaakko Aatolainen

Jaakko Aatolainen
kenraalimajuri
Kirjoittajan muita artikkeleita

24.02.2006 [02]
»  SUOMEN KOHTALONVUODET 1939-45

  Lisää artikkeleita kirjoittajalta

  Artikkeli-arkisto


Copyright 1999-2018 © Pro Karelia ry. Artikkelien ja kuvien lainaaminen sallittua, lähde mainittava.

  Pro Karelian email-rekisterit

24.02.2006
Jaakko Aatolainen

Tämä artikkeli liittyy alla lueteltuun/lueteltuihin artikkeliryhmiin.
Klikkaamalla artikkeliryhmää näet, mitä muita artikkeleita ryhmään kuuluu.


[02] Karjalan palautus

SUOMEN KOHTALONVUODET 1939-45

Juhlamme kunniakansalaiset - sotiemme veteraanit, tammenlehväsukupolven miehet ja naiset!
Arvoisa juhlayleisö, hyvät naiset ja herrat!

Tällä juhlalla on upea teema: kuusikymmentä rauhan vuotta.

Me kaikki iloitsemme näistä vuosista ja tahdomme niistä kiittää vanhempaa sukupolvea, tammenlehväsukupolven veteraaneja, sen miehiä ja naisia. He ovat työllään ja uhrillaan antaneet meille mahdollisuuden elää tässä kuohuvassa maailmassa kuusikymmentä rauhan vuotta ja rakentaa hyvinvoivan kotimaan itsellemme. Nämä kuusikymmentä rauhan vuotta eivät ole tulleet ilmaiseksi, ne eivät ole olleet mikään itsestäänselvyys, sillä kaksi diktaattoria,

Hitler ja varsinkin Stalin olivat varanneet Suomelle aivan toisenlaisen kohtalon. Tuon kohtalon tien kulkeminen vuosina 1939-45 olisi merkinnyt Suomen maan ja Suomen kansan täydellistä tuhoa, ja sille tielle me olisimme myös joutuneet, jos veteraanimme olisivat sodissamme murtuneet.

Varsin lähellä oli näin mahdollisuus, että tänä päivänä vanhat suomalaiset jossakin salaa kokoontuisivat muistelemaan entistä itsenäistä kotimaataan, viettämään nykyisen miehitetyn alueen, entisen vapaan Suomen entistä itsenäisyyspäivää.

Hitlerin päämääränä oli laajentaa kansallissosialistisen Saksan aluetta ja vaikutusvaltaa. Hän oli jo tehnyt päätöksen hyökätä Neuvostoliittoon suunnilleen vuonna 1945. Jotta Saksa ei tällöin joutuisi kahden rintaman sotaan, tuli sotaa lännen kanssa kaikin keinoin välttää. Hitler siis 'halusi sotaa, mutta vain Neuvostoliittoa vastaan ja vasta 1940-luvun puolivälistä alkaen.

Myös Stalin halusi sotaa, "pitkää ja veristä sotaa", kuten hän itse sanoi. Stalin tarvitsi sotansa nopeasti. Aivan oikein hän tajusi, että Hitlerin Saksa hyökkää myöhemmin Neuvostoliittoon. Siksi Saksa oli saatava nopeasti sidotuksi sotaan länsivaltojen kanssa, koska muutoin se olisi liian vahva vastus pelkästään Neuvostoliitolle.

Puolan kriisi elokuussa 1939 antoi Stalinille mahdollisuuden toteuttaa ovela suunnitelmansa. Stalin tajusi, että jos Neuvostoliitto liittoutuu lännen kanssa, Hitler ei uskalla hyökätä, koska Saksa joutuisi heti kahden rintaman sotaan. Tällä tavoin Stalin ei siis saa aikaan haluamaansa sotaa aluksi Saksan ja lännen välille. Oli siis viisainta liittoutua ensin Saksan kanssa. Niin hän solmi lännen suunnattomaksi hämmästykseksi hyökkäämättömyyssopimuksen Hitlerin Saksan kanssa. Nämä kaksi maata jakoivat etupiireihinsä Koillis- ja Itä-Euroopan, Suomi ja Baltia mukaan luettuina. Puola jaettiin Saksan ja Neuvostoliiton kesken.

Hitler järkyttyi, mutta Stalin oli puolestaan enemmän kuin tyytyväinen Englannin ja Ranskan julistaessa sodan Saksalle. "Hitler yritti puijata minua Ribbentrop-sopimuksella, mutta todellisuudessa minä vedin häntä nenästä", Stalin totesi lähipiirilleen.

Stalin sai siis haluamansa sodan, toisen maailmansodan, juuri haluamallaan tavalla ja haluamassaan järjestyksessä. Saksa oli saatu sotaan lännen kanssa. Suomi jäi täysin yksin. NL:n sopimuskumppani Saksa ei puuttuisi Neuvostoliiton tekemisiin Suomessa, USA halusi pysyä sivussa koko Euroopasta, Kansainliitto oli hampaaton, lähinnä se saattoi antaa julkilausumia. Talvisodalle ei enää ollut estettä, ja näin Stalinilla oli vapaat kädet tehdä Suomelle ja Baltian maille mitä halusi. Suomen Moskovassa käymillä neuvotteluilla oli tämän jälkeen enää vain teatteriin kuuluvan näytöksen arvo, kun kerran emme taipuneet Viron, Latvian ja Liettuan tielle.

Kesäkuussa 1939 eli viisi kuukautta ennen talvisodan alkua Stalin antoi tehtäväksi laatia uusi hyökkäyssuunnitelma Suomeen. Hän ei kuitenkaan hyväksynyt tehtyä suunnitelmaa, vaan suorastaan pilkallisesti hylkäsi sen muka tarpeettoman paljon voimia sitovana ja liian pessimistisenä. Korjatun hyökkäyssuunnitelman Stalin hyväksyi heinäkuussa 1939 eli kuukautta ennen Saksan - Neuvostoliiton Molotov-Ribbentrop -sopimuksen solmimista ja neljä kuukautta ennen talvisodan alkua. Sen mukaan Viipuri vallataan 4:ssä päivässä (eli 30.11 alkaneessa sodassa 03.12), Helsinki kahdessa viikossa (13.12) ja koko Suomi kolmessa viikossa (siis 20.12 eli jouluun mennessä). Suomen surkean varustelutason Stalin kyllä tunsi, mutta eipä hän tainnut tuntea nuorta suomalaista sotilasta, tämän päivän veteraania!

Talvisodan rauhaan liittyen on viime aikoina keskusteltu siitä, solmiko Suomi Moskovan rauhan siksi, että Saksa olisi luvannut meidän saavan kaiken menettämämme takaisin. Tällainen lupaus tai ainakin vakavasti otettava vihje on todella ollut esillä.

Mutta Moskovan rauhaa 13.03.1940 ei todellakaan tehty mihinkään lupauksiin nojaten, vaan se solmittiin pakkotilanteessa. Suomen tilanne oli niin vaikea, että vaikka Saksan maalailema tulevaisuuden kuva tahi liittoutuneiden tarjoama apu olisivat olleet kuinka houkuttelevia tahansa, eivät ne kumpikaan enää olisi meitä pelastaneet. Mahdollisuutta jatkaa taistelua meillä oli enää vain pari viikkoa, jos sitäkään.

Englanti ja Ranska tahtoivat estää Saksaa käyttämästä Pohjois-Norjan satamia ja pääsemästä hyödyntämään Ruotsin rautamalmia. Hyvä ja jalo tekosyy, mutta vain tekosyy tähän oli Suomen auttaminen talvisodassa.

Mannerheim ymmärsi poliitikkoja paremmin lännen avuntarjouksen epärealistisuuden. Kaukotoimintaan kykeneviä pommikoneita ei Englannilla vielä ollut. Lännen maavoimat olisi ensin kuljetettava saksalaisten hallitseman meren kautta Pohjois-Norjan satamiin, miehitettävä lujasti satamat, torjuttava saksalaisten hyökkäykset niihin, säilytettävä meri vapaana jatkuville kuljetuksille, edettävä Norjan läpi, tunkeuduttava Pohjois-Ruotsin läpi Ruotsin lopulta ilmoitettaessa, että tämä merkitsee sotaa Ruotsia vastaan, oli siis taistellen avattava tie halki Ruotsin, säilytettävä hallussa suurten joukkojen siirrot mahdollistava, useita teitä ja ainakin yhden rautatien käsittävä käytävä Norjasta Suomen rajalle, siirrettävä joukot jostakin Tornion tasalta sille alueelle, missä Suomessa silloin taisteltaisiin, luotava valtava huoltojärjestelmä ja vielä huollettava joukot samaa tietä. Kaikkeen tähän tarvittaisiin vähintään kymmenen - kaksikymmentä divisioonaa ja aikaa kuluisi päätöksen jälkeen useita kuukausia, joka tapauksessa aivan liian kauan talvisotamme siinä tilanteessa.

Ja kaikki tämä muka vain siksi, että Saksan kanssa jo sodassa olevat Ranska ja Englanti aivan välttämättä tahtoivat tulla auttamaan pientä, urheaa Suomea!

Kysymykseen avun pyynnöstä liittyi myös vakava riski. Jos Suomi virallisesti pyytäisi apua, ja lännen olisi pakko vastata, että joukkoja ei joko lainkaan saada Suomeen tai apua luvattaisiin vasta kesäksi, Stalinilla ei enää olisi mitään syytä suostua rauhaan Suomen kanssa. Tämä olisi jopa yksin jäämistä pahempi vaihtoehto, ja siksi Mannerheim halusi kaikin keinoin olla paljastamatta neuvottelu korttia ja sen seurauksia liian aikaisin.

Oli tärkeätä säilyttää Stalinille mahdollisuus länsiavun pyytämisestä, koska ainakin se saattaisi merkitä, että länsivallat joutuisivat diplomaattiseen konfliktiin Neuvostoliiton kanssa. Se taas ei sopinut Stalinille ollenkaan, koska hän tiesi, että ratkaiseva taistelu käytäisiin aivan lähivuosina Saksan ja Neuvostoliiton välillä. Silloin länsivaltojen täysi tuki olisi Neuvostoliitolle elintärkeä. Siksi hänkin myöntyi rauhaan, vaikka tavoitteet Suomessa jäivätkin saavuttamatta.

Näistä syistä Mannerheim vaati poliittista johtoamme suostumaan nopeasti rauhaan, vaikka raskainkin ehdoin.

Kun presidentti Kallio vielä oli valmis keskeyttämään neuvottelut Moskovan kanssa ja pyytämään apua länneltä, toimitti Mannerheim 09.03.1940 hallituksen istuntoon rintamakomentajiensa tilanneilmoitukset. Kannaksen Armeijan komentajan, kenraali Heinrichsin juuri lähettämästä ilmoituksesta voitiin lukea mm. seuraavaa:

"Päivittäiset kokonaistappiot Kannaksella ovat jopa 1 000 miestä, pataljoonien vahvuus on (liikekannallepanon 836:sta) pudonnut yleisesti alle 250 miehen, konetuliaseet ja panssarintorjunta-aseet loppuvat". Raportissa oli myös II AK:n komentajan, kenraali Öhquistin ilmoitus: armeijakunnan nykyinen rintama kestää viikon, mutta ei kauempaa. III AK:n komentaja, Tolvajärven voittaja kenraalimajuri Talvela ilmoitti: kaikki on hiuskarvan varassa.

Meiltä olivat sekä miehet että aseet loppumassa. Toisin oli kaiken aikaa vahvenevan vihollisen laita: missä vain aukeni uusi tie, sinne neuvostoliittolaiset saattoivat heittää uuden rykmentin, jopa divisioonan. Suomalaiset saivat sitä vastaan ehkä jostakin irti revityn komppanian rippeet. Nopea rauha oli ainoa mahdollisuutemme, vaikka jouduimmekin siinä luopumaan merkittävästä osasta Suomea.

Viime keväänä seurasin televisio-ohjelmaa, jossa venäläiset tutkijat sanoivat, että Suomen rajoja siirrettiin vasta sen seurauksena, kun Suomi hyökkäsi Saksan rinnalla Neuvostoliittoon vuonna 1941, ja että eihän talvisotaa voi edes nimittää sodaksi, koska sehän oli vain rajaselkkaus. Väite on hämmästyttävä.

Talvisota ei todellakaan ollut jokin "rajaselkkaus". Sodan loppuvaiheessa Neuvostoliiton hyökkäystä Suomeen johti viisi armeijan johtoporrasta, mukana oli lopulta noin 60 divisioonan verran joukkoja, 3 000 lentokonetta, 3 000 panssarivaunua, yhteensä noin 900 000 miestä, selkeästi yli puolet Neuvostoliiton kaikista asevoimista. Omiksi tappioikseen Neuvostoliitto ilmoitti 330 000 kaatunutta ja haavoittunutta.

Jos se ei ollut sotaa, mitä se sitten oli? On todella vaikeata ymmärtää väitettä, ettei Suomelta olisi silloin juuri hyökkäyssodalla viety alueita.

Talvisodassa lyötävän Suomen kohtaloksi ei Stalin kaavaillut vain maan valtaamista ja miehittämistä, vaan paljon pahempaa, mikä koko järkyttävyydessään ilmenee Stalinin kolmesta Suomea koskevasta ratkaisusta, jotka diktaattori talvisodan aikana teki, ja joihin olisimme ajautuneet, jos rauhaan ei olisi päästy.

Stalinin ensimmäinen päätös kuului: "Suomen kansa asutetaan muualle", ja se jatkui: "Suomessa on vähemmän asukkaita kuin Leningradissa. Heidät on helppo siirtää".

Suomen kansan valtaosa olisi siis siirretty pois. Stalin oli mestari toteuttamaan tällaisia hankkeita. Suomen runsaat kolme ja puoli miljoonaa – ehkä lopulta vain kolmisen miljoonaa - asukasta olisivat olleet paljon pienempi kuljetussuorite kuin Stalinin määräämät Neuvostoliiton talonpoikien pakkokuljetukset ympäri maata entisiltä omilta tiloiltaan kolhooseihin.

Niinpä meidän kansamme rippeitä saattaisi asua nyt Uralilla, Valko-Venäjällä, Siperiassa ja muilla Venäjän alueilla. Paikka paikoin siellä osattaisiin edelleen suomea. Ehkä jossakin todella muisteltaisiin juuri tänään entisen Suomen itsenäisyyspäivää.

Miksi käytin sanontaa "ehkä lopulta vain kolmisen miljoonaa suomalaista"? Se johtuu Stalinin toisesta ja kolmannesta ratkaisusta tammikuulta 1940.

Toisena päätöksenään hän ilmoitti, että 25 000 suomalaista upseeria kuljetetaan Katynin keskitysleiriin, lähelle Smolenskia. Kuljetukset sinne alkavat heti voitetun talvisodan jälkeen.

Suomella ei ollut läheskään noin paljon upseereita, vakinaisen väen upseereita meillä oli tuolloin vain noin 3 000. Keskitysleireihin olisi kyllä epäilemättä viety 25 000 suomalaista, kun kerran diktaattori niin oli päättänyt. Tämä ryhmä olisi Puolan myöhemmän mallin mukaisesti käsittänyt upseereiden lisäksi myös reservin upseereita, kansanedustajia, yliopistojen ja koulujen opettajia, poliiseja, pappeja, yleensäkin miehittäjän kannalta kielteisiä vaikuttajia. Suomalaisia Katyniin ei saatu, mutta me tunnemme sinne vietyjen puolalaisten kohtalon: lyhyesti sanottuna se oli pistoolin laukaus sidotun vangin niskaan.

Osa kaikkein kiusallisimmista suomalaisista, erityisesti juuri suojeluskuntalaiset, olisi ammuttu jo täällä. Näin pois siirrettävän Suomen kansan luku olisi hyvinkin voinut olla vain kolmisen miljoonaa. Suunnitellut teloitukset eivät suurestikaan olisi muuttaneet Stalinin hirvittävimpien saavutusten lukuja. Hänen määräyksestään teloitettujen tarkkaa määrää ei kukaan tiedä eikä tulevaisuudessakaan saa tietää, mutta uskon, että jonnekin 35 ja 55 miljoonan väliin se asettuu. Haarukka vastaa muuten 10 - 16 Suomen silloista kansaa.

Ilmoitus suojeluskuntalaistemme teloittamisesta on juuri tuo Stalinin kolmas päätös. Se on paljastunut Kominternin pääsihteeri Dimitrovin päiväkirjasta, joka julkaistiin muutama vuosi sitten. Stalinin sanat 21.01.1940 kuuluvat: "Valkosuomalaisten rungon muodostavat 150 000 suojeluskuntalaista. Olemme jo tappaneet heistä 60 000 (todellisuudessa heistä kaatui noin 10 000). Myös loput ammutaan. Vain vanhukset ja pikkupojat jätetään".

Jos kerran Stalin totesi, että Suomessa on 150 000 suojeluskuntalaista, ja että suojeluskuntalaiset teloitetaan, olisi ne, jotka sodan päätyttyä olivat tästä luvusta jäljellä, lähes varmuudella myös ammuttu.

Jos luku tuntuu uskomattomalta, on syytä tietää, että Stalinin valtakunta teloitti tai muulla tavalla aiheutti noin 280 000 puolalaisen kuoleman miehittämällään alueella pelkästään sen puolentoista vuoden aikana, minkä tämä alue oli heidän hallussaan ennen Saksan hyökkäystä Neuvostoliittoon.

Tietenkin voidaan väittää, että koska edellä kuvatut Stalinin tahdonilmaisut eivät ole sellaisia virallisia "päätöksiä", joihin me demokraattisessa yhteiskunnassa olemme tottuneet, ovat ne vain diktaattorin uhoa, jota ei olisi pantu toimeen.

Olen perustellusti toista mieltä. En tunne ainoatakaan Stalinin tahdon ilmaisua, jota ei myös olisi pantu toimeen tai ainakin sitä vakavasti yritetty. On muistettava, kuka on kyseessä, ja että ilmaisipa diktaattori Stalin tahtonsa niin tai näin, ei sitä neuvostomaassa kukaan rohjennut nousta vastustamaan, koska se olisi todennäköisesti merkinnyt oman kaulan katkeamista.

Mutta suomalainen veteraani uskalsi niin tehdä.

Suomen kansan kohtaloksi oli siis päätetty osittain tuhoaminen, pääosaltaan pois kuljettaminen. Isiemme maa oli määrä luovuttaa venäläisille. Näin myös epäilemättä olisi tapahtunut, jos veteraanimme olisivat talvisodassa murtuneet.

Eivät nämä Stalinin Suomea koskevat tavoitteet talvisodan päättyessä mihinkään kadonneet. Ne olivat voimassa myös ns. välirauhan ja jatkosotamme aikana.

Vain runsas kuukausi Moskovan rauhan jälkeen Stalin julkisti olevansa tyytymätön rauhaan. Puoli vuotta talvisodan päättymisestä on päivätty Neuvostoliiton yleisesikunnan ohje Leningradin sotilaspiirille Suomen valtaamisesta. Siitä ilmenee seuraavaa:

Talvisodan huono menestys korvataan nopeasti uudella sodalla Suomea vastaan. Tehtävään varataan kaksi armeijaryhmän eli venäläisittäin rintaman johtoporrasta ja yli kaksi kertaa enemmän voimaa kuin talvisodan alkaessa, yhteensä noin 50 divisioonaa, kun talvisodan aloitti 22 divisioonaa ja 4 panssariprikaatia.

Pääiskun suorittaa luoteinen rintama. Se etenee samanaikaisesti Viipurista ja Hangon niemimaalta Helsinkiin ja tuhoaa eteläisellä rantamaalla Suomen päävoimat. Pohjoisen rintaman hyökkäyksellä eristetään Pohjois-Suomi Ruotsista ja Norjasta.

Koko operaatio on ohi 45:ssä päivässä eli noin kuudessa viikossa. Kovasti tutulta tuntuu. Talvisodan tavoitteet olivat edelleen voimassa.

Suunnitelma oli todella tehty pikaista toteuttamista varten. Tämä ilmenee mm. siitä, kuinka Molotov marraskuussa 1940 vaati Berliinissä Hitleriltä vapaita käsiä Suomen suhteen. Hitler, joka aiemmin oli myynyt Suomen Molotov-Ribbentrop -sopimuksessa, torjui nyt vaatimuksen, koska Saksan hyökkäys Neuvostoliittoon oli tulossa, ja Suomen arvo Saksalle oli nyt aivan toinen kuin vuonna 1939. Nyt Suomesta olisi hyötyä. Mitä tapahtuisi Suomen runsaan kolmen miljoonan ihmisen kansalle, se tuskin Hitleriä kiinnosti. Olihan luku vain noin puolet yksistään Saksan keskitysleireissä tuhotuista ihmisistä.

Jatkosodan kestäessä Suomi oli helmikuussa 1944 tiedustellut rauhan ehtoja. Neuvostoliitto vastasi huhtikuussa 1944. Sen rauhanehdot sisälsivät neljä pääkohtaa. Ne olisivat todennäköisesti merkinneet Suomen tuhoutumista.

Ensinkin meitä vaadittiin luovuttamaan Kajala. Toiseksi vaadittiin armeijam­me riisumista aseista. Kolmas vaatimus oli, että Suomen olisi pitänyt sitoutua maksamaan 600 miljoonaa dollaria sotakorvauksia, eli kaksi kertaa vuoden 1944 rauhassa määrättyä enemmän. Vaadittu määrä oli täydellisesti Suomen taloudellisten mahdollisuuksien ulkopuolella.

Kaikkein vaarallisin oli neljäs vaatimus. NL vaati, että Suomen oli vangittava maassa olevat saksalaiset ja luovutettava heidät kahden viikon sisällä NL:lle. Tämä ei tietenkään ollut mitenkään mahdollista, jos kerran Suomen olisi jo sitä ennen pitänyt riisua oma armeijansa aseista. Koska se tietenkin olisi epäonnistunut, Neuvostoliitto olisi todennut, että aseista riisuttu Suomi ei noudata rauhan ehtoja. NL olisi irtisanonut rauhansopimuksen ja tehnyt juuri sen, mitä seuraavaksi ehdottoman antautumisen kohdalla kerron.

Kun venäläisten suurhyökkäys kesällä 1944 aluksi näytti murskaavan suomalaisten puolustuksen, tiedusteli Suomen johto vielä kerran rauhan mahdollisuutta. Vaatimuksena oli ehdoton antautuminen, minkä Suomi tietenkin torjui.

Neuvostoliitossa oli kuitenkin tehty jo valmiiksi "Suomen ehdotonta antautumista koskeva asiakirja". Tätä ei koskaan jätetty Suomelle, mutta Martti Turtola on saanut sen haltuunsa ja julkaissut sen teoksessaan "Mannerheim­kirja". Asiakirja on järkyttävää luettavaa. Ehdoton antautuminen olisi johtanut Suomen maan ja Suomen kansan tuhoon juuri siten kuin Stalin alunperinkin oli suunnitellut.

Asiakirja käsittää viisikymmentäkuusi pykälää. Esitän siitä voimakkaasti lyhentäen ja pelkistäen vain muutaman kohdan:

Suomen hallitus ja puolustusvoimat tunnustavat Suomen asevoimien täydellisen häviön sodassa NL:a vastaan ja ilmoittavat Suomen ehdottomasta antautumisesta. Pyytäen lopettamaan sotatoimet ne antautuvat ehdoitta sekä riisuvat aseista ja internoivat suojeluskunnan ja maassa olevat saksalaiset joukot …

… Suomen viestiyhteydet muihin maihin katkaistaan…

… Neuvostoliitto miehittää osittain tai kokonaan Suomen alueen … sekä toteuttaa maassa kaikkia miehitysvaltiolle kuuluvia oikeuksia ...

… Suomen hallitus sitoutuu toteuttamaan sellaiset lakisääteiset ja muut toimet, jotka Neuvostoliiton sotavoimien johto katsoo tarpeellisiksi ...

… Suomen hallitus ja Suomen kansa korvaavat Neuvostoliitolle Suomen sotatoimien Neuvostoliitolle aiheuttamat tappiot ...

… Neuvostoliitto asettaa takavarikkoon sekä Suomen pankin että muiden pankkien kultavarannon, ulkomaan valuutan ja muut arvotavarat …

Kaikkein uhkaavin on asiakirjan toiseksi viimeinen pykälä. Se muistuttaa suuresti huhtikuun 1944 rauhantarjouksen sitä kohtaa, jossa aseista riisutun Suomen tulee nopeasti riisua aseista, vangita sekä luovuttaa Neuvostoliitolle Suomessa olevat saksalaiset joukot. Tietenkään Suomi ei millään olisi voinut täyttää ehdottoman antautumisen edellä esitettyjä, hirvittäviä vaatimuksia ­ mutta sehän oli tietysti tarkoituskin. Silloin seuraava pykälä takaisi jo valmiiksi maassa olevalle miehittäjälle täydellisen mielivallan ja mitkä tahansa oikeudet. Se kuuluu näin:

Mikäli Suomen hallitus tai puolustusvoimien ylipäällystö eivät täytä jotakin tässä asiakirjassa olevaa ehtoa, Neuvostoliiton sotavoimien ylipäällystö käyttää pakkokeinoja, joilla taataan ehtojen täyttäminen. Tarvittaessa SNTL:n hallitus irtisanoo tämän asiakirjan, jolloin irtisanominen astuu voimaan välittömästi.

Tämä olisi siis ollut se rauha, jota meille tarjottiin, ja jonka me hylkäsimme.

Vaikka edellä lainattua dokumenttia ei silloin tunnettukaan, Suomi ei tietenkään voinut harkita antautumista, koska se olisi merkinnyt Stalinin kaikkien Suomea koskevien päämäärien täyttymistä kerralla. Omissa nimissään presidentti Ryti pyysi ja me saimme apua Saksasta - tahdon erityisesti mainita Lento-osasto Kuhlmeyn, mutta haluan korostaa, että meidän omat veteraa­nimme, eivät ketkään muut, tekivät sen varsinaisen uroteon: kesän 1944 taistelullaan he jo toisen kerran pelastivat Suomen maan ja Suomen kansan.

Tali-Ihantala ja Ilomantsi olivat lopulliset käännekohdat - "tähän asti, mutta ei pitemmälle". Kun rauhan mahdollisuus torjuntavoiton myötä koitti, tilanne oli aivan toinen kuin talvisodan päättyessä. Nyt rintama oli lujasti hallussamme, hyökkäykset torjuttu ja NL siirtämässä parhaita joukkojaan Saksan rintamille.

Näin omien veteraaniemme taistelun sekä uhrin tuloksena Suomi saattoi päästä aivan toisenlaiseen, hyväksyttävään, itsenäisyytemme säilyttävään rauhaan. Presidentti Mannerheim saattoi ilmoittaa, ettei Rytin omissa nimissään tekemä sopimus sido häntä. Näin marsalkkamme johti maamme kestävään rauhaan.

Stalinin pyrkimyksiä vallatuilla ja miehitetyiksi joutuneilla alueilla vielä sodan jälkeen osoittaa mm. se, että niinkin myöhään kuin maaliskuussa 1949 - siis yhden kuukauden aikana - kuljetettiin Baltian kolmesta pienestä maasta, Virosta, Latviasta ja Liettuasta yhteensä 465 000 ihmistä Siperiaan. Paluulippu osui todella harvan kohdalle. Se oli osa Baltian kohtalon vuosista.

Näin syttyi ja osaltamme kulki toinen maailmansota ja tällaisia olivat ne kohtalon vuodet, jotka Stalin siis oli Suomen maalle ja Suomen kansalle varannut. Kansamme osa oli raskas, mutta vaikka me kahteen kertaan kuljimme kuilun reunalla, me pelastuimme. Stalinin meille varaamat kohtalot eivät koskaan toteutuneet. Se olikin toisessa maailmansodassa eräs niistä harvoista asioista, joissa Stalin ei päässyt asettamiinsa päämääriin. Veteraanimme olivat taistelullaan pelastaneet meidät - mutta se oli tehtävissä vain todella raskain uhrein.

Yhteensä 86 000 kaatunutta on tietenkin vapautemme korkein hinta. Havainnollistakaamme kaatuneittemme joukon suuruutta kuvittelemalla heidät paraatijoukkona suorittamaan ohimarssia kolmijonossa, kolme miestä rinnan ja paljon miehiä peräkkäin käsivarren mitan eli yhden metrin etäisyyksin. Kaatuneittemme paraatijoukko olisi tällöin 28.5 km pitkä. Joka hetki olisi vastaanottajan kohdalla kolme miestä rinnakkain, metrin päässä tulisivat jo seuraavat kolme. Katkeamaton ohimarssi kestäisi lähes kymmenen tuntia - mutta tässä olisivat vasta vain kaatuneet.

Jos liitämme kolmijonoon kaikki pysyvästi haavoittuneet, 90 000 miestä, on osasto lähes 60 km pituinen. Sen katkeamaton ohimarssi kestäisi lähes 20 tuntia.

Valtavan osan vapautemme hinnasta maksoivat juuri nuo edellä mainitut 90 000 vaikeasti haavoittunutta sotiemme invalidia - nyt heitä on keskuudessamme enää 16 000. Näin suuri oli alun perin se kunnian miesten joukko, joka noin 60 vuoden ajan on ilman vaihtoa, jokaisen vuoden jokaisen päivän jokaisena hetkenä kantanut vammaansa. On enemmän kuin aiheellista kysyä, kuinka he ovat jaksaneet sen tehdä? Parhaan vastauksen tähän antaa marsalkka Mannerheim sotiemme invalideille osoitetussa puheessaan: "Muistakaa, Teissä itsessänne asuu se voima, jonka avulla Te kestätte".

Pienen kansamme väkilukuun suhteutettuna veteraaniemme uhri on todella suuri, mutta missään tapauksessa se ei ole ollut turha!

Kun puhumme sotiemme ja kaikkien näiden vaaran vuosien historiallisista saavutuksista, olisi väärin puhua vain miehistä. Suomen naisen panos oli myös silloin korvaamaton.

Suomen nainen hoiti kodin, kasvatti lapset, teki raskaat peltotyöt, mutta teki työtä myös teollisuudessa. Pelkästään sotatarviketeollisuudessamme työskenteli vuonna 1943 72 000 naista, jolloin heitä oli jo yli puolet alan työvoimasta. Kovasti pelkistäen voidaankin sanoa, että lähes joka toinen luoti ja kranaatti, jonka miehemme jatkosodan loppuvaiheen rintamilla ampuivat, oli suomalaisen naisen valmistama.

Talvisodan aikana isänmaata palveli noin 100 000 lottaa, jatkosodassamme heitä oli enimmillään 230 000, joista 20 000 toimi sotatoimialueilla. Kesän 1944 lääkintähuoltomme oli merkittävästi suomalaisen naisen varassa. Sankarihaudoissamme lepää runsaat sata kaatunutta lottaa.

Talvisotaan suomalaiset naiset vapauttivat näin yhden ja jatkosotaan kaksi divisioonaa. Ken on hiukankaan perehtynyt talvisotamme voimasuhteisiin talvella 1940 ymmärtää, että tuon yhden divisioonan puuttuminen olisi todennäköisesti tietänyt rintamamme murtumista.

Turhaan ei marsalkka Mannerheim talvisodan päiväkäskyssään totea Suomen lotista: - "Heidän jalo henkensä on kannustanut ja tukenut armeijaa, jonka kunnioituksen ja arvonannon he täysin ovat saavuttaneet".

Sotiemme jälkeen veteraanimme eivät vieläkään voineet aloittaa normaalia elämää. Maa oli ensin jälleenrakennettava. Jo se yksin oli voimanponnistus, jossa oli yhdelle sukupolvelle enemmän kuin kylliksi tehtävää. Tätä työtä ei missään tapauksessa saa unohtaa - rakennettiinhan siinä nykyisen Suomen perusta. Tähän liittyi vielä noin 400 000 evakon uudelleen asuttaminen.

Näitä muutenkin vaikeita aikoja vaikeutti suuresti kohtuuttomien sotakorva­usten maksaminen. Sotakorvausmääräys, joka kesän 1944 torjuntavoiton myötä oli pudonnut puoleen, oli kuitenkin edelleen 300 milj. USA:n kultadollaria vuoden 1938 kurssin mukaan laskettuna, Suomen nykyrahassa summa on runsaat 3 mrd. €.

On muistettava, että nämä sotakorvaukset maksoi nykyiseen Suomeen verrattuna erittäin köyhä maa - onhan tämän päivän Suomen kokonaiskansantulo yli 700 kertaa suurempi kuin mitä se oli vuonna 1944. Tietenkään asia ei ole niin yksinkertainen, että voisi kertoa 3 mrd. euroa luvulla 700 ja saada siitä 2 100 miljardia euroa, mutta jotain sen suuntaista suuruusluokkaa merkitsi silloiselle Suomelle 3 mrd. nykyeuron korvaus - joka siis oli "korvaus" siitä, että Suomi ei suostunut antautumaan Stalinin vaatimusten edessä vaan puolustautui ja torjui edellä kuvatun uhan. Korvauksesta oli kolme neljäsosaa koneita, laitteita, aluksia sekä kaapelituotteita ja vain yksi neljäsosa perinteisen metsäteollisuuden tuotteita. Kuitenkin maa, joka joutui nuo tuotteet valmistamaan, luovuttamaan ja maksamaan, oli vielä suurimmalta osaltaan agraarivaltio.

Näin ollen tammenlehväsukupolven oli ensin velkarahalla luotava se teollisuus, joka pystyisi tuottamaan vaaditut tarvikkeet. Vasta tämän jälkeen ne voitiin luovuttaa ehdot sanelleen Stalinin valtakunnalle. Mutta tästäkin veteraanimme selviytyivät ja ainoina maailmassa he maksoivat vaaditut sotakorvaukset. Siinä samassa tammenlehväsukupolvi voimakkaasti teollisti Suomea.

Kun kaikki tämä on tehty, kohtalonvuodet alkavat olla takana, ja itsenäisyy­tensä säilyttäneen maamme elintaso alkaa vähitellen nousta, kansamme - kuin konsanaan kiitoksena - unohti veteraaninsa. Oli taantumuksellista puhua sotiemme saavutuksista, veteraani oli hyljeksitty, vammat ja kivut sotainvalidin omia huolia. Ja kun kansakunta vihdoin herää, oltiinkin jo tilanteessa, jossa tammenlehväsukupolven, sen miesten ja naisten keski-ikä oli noin 70 vuotta.

Elämän parhaat vuodet olivat kuluneet, mutta ne eivät missään tapauksessa ole menneet hukkaan, eivät todellakaan ole menneet, koska niin nykyinen kuin tulevatkin sukupolvet voivat rakentaa koko tulevaisuutensa vain tämän uhrin varaan.

On aika lausua Teille, läsnä olevat kunniakansalaisemme, kiitos siitä, että Te kestitte läpi Suomen kansan kohtalon vuosien, Te pelastitte Suomen maan ja Suomen kansan Hitlerin ja erityisesti Stalinin meille päättämistä vaaroista, jopa tuhottavan kansan kohtalosta. Mutta Te ette vain taistelleet, Te myös rakensitte tämän maan. Uhrillanne ja työllänne Te, tammenlehväsukupolven miehet ja naiset, olette tähän mennessä antaneet meille kuusikymmentä rauhan vuotta. Seuratkoon jokaisen suomalaisen kiitollisuus Teidän lyheneviä askeleitanne ja ikuinen kunnia kuolematonta tarinaanne Suomen historiassa.

++

Edellä oleva on kenraalimajuri Aatolaisen juhlapuhe Vantaan maanpuolustusjärjestöjen itsenäisyysjuhlassa 06.12.2005.

Kenraalimajuri Jaakko Aatolainen on syntynyt Muolaassa, Karjalan Kannaksella. Hänen isänsä oli Muolaan kappalainen Immo Aatolainen. Talvisodan evakkomatka päättyi monien vaiheiden jälkeen Pohjois-Karjalaan, Värtsilään.

Viimeisin palvelustehtävä hänellä oli Hämeen sotilasläänin komentajana, josta tehtävästä hän jäi reserviin vuonna 1996. Nykyisin hänellä on työn alla tutkimus Stalingradin alueen sotatoimista vuosina 1942-43. Jaakko Aatolaisen puoliso Maire s. Lukin on syntynyt Salmin Mantsinsaaressa ja siten hänkin on Karjalan evakkoja.

Artikkelien kommentointi on toistaiseksi lopetettu.
Kommentin tai mielipiteen voi lähettää suoraan Pro Karelia -verkkolehden toimitukselle: toimitus@prokarelia.net



^  Takaisin ylös      Lisää artikkeleita kirjoittajalta      Artikkeli-arkisto 




Tutustu kirjaan ja tilaa se Karelia Klubi Kaupasta, sähköpostitse tai 05 541 6450, hinta 19:50 euroa.

NS. SOTASYYLLISYYS













Koko Suomen kartta vuodesta 1920




Siirry Kansalaisvetoomuksen internet-sivuille. Vetoomus ei ole jäsenlomake.







SIIRRY KARELIA KLUBI KAUPPAAN

Candomino laulaa karjalaisia lauluja [mp3-file].



SIIRRY KARELIA KLUBI KAUPPAAN

Karjala. Sanat ja sävel: Olli Nykänen [4.13 MB mp3-file].