SEMINAARIALUSTUS 20.09.2004
Eversti Matti Lukkari
Julkaisuvapaa, saa lainata lähde mainiten.

Tilaisuudessa otettuja kuvia

”Minne katsotkaan, näet kenraaleja, everstejä, everstiluutnantteja ja heidän vaimojaan, Suomen yleisesikunnan korkeimpia upseereita ja heidän vaimojaan. Se on Suomen kyräilevän taantumuksen aseistettu joukkue, joka on heittäytynyt uusiin poliittisiin seikkailuihin. Ne ovat Rytin ja Tannerin koplan välittömiä perillisiä, heidän mustan työnsä jatkajia, yksien ja samojen isäntien palkkarenkejä.

Kenraaliluutnantti Airoa, keltakasvoista, ryppyistä kääpiötä, joka nyt oikeudessa esiintyy tahallisen köyhässä asussa, tummansinisessä vetoketjupuserossa, suunniteltiin diktaattorin paikalle. Vilkkaasti punottu salaliittoverkko peitti koko maan.”

Näin kirjoitti Pravdan Helsingin kirjeenvaihtaja Mihalelev lehdessään huhtikuun 5. päivänä 1947, noin kaksi viikkoa sen jälkeen, kun ns. asekätkentäjutun ensimmäinen oikeudenkäynti oli alkanut Marmoripalatsissa, Helsingin Kaivopuistossa. Vapaa Sana julkaisi käännöksen koko sivun mittaisesta artikkelista. Se antoi uutta intoa ja pontta äärivasemmiston salaliittoväitteille.

Ennen kuin näin pitkälle oli päästy, oli käyty meidän oloissamme poikkeuksellisen vilkas keskustelu niin eduskunnassa kuin lehtienkin palstoilla. Kommunistinen lehdistö, joka silloin oli voimissaan toisti Pravdankin esittämiä näkemyksiä. Oikeistolaiset ja sosiaalidemokraattiset kannanotot olivat asiallisempia. Ne kertoivat nuorten upseerien johtamasta, sodan päättymisvaiheessa käynnistetystä varautumistoimesta jolla tähdättiin taistelun jatkamiseen mahdollisessa miehitystilanteessakin.

Sotilaallinen varautuminen muuttui rikokseksi

Asekätkentää, taikka aseiden hajavarastointia, niin kuin siitä aluksi puhuttiin, johti Päämajan operatiivisen osaston maavoimatoimiston päällikkö, everstiluutnantti Usko Sakari Haahti. Hän oli saanut toimilleen luvan esimieheltään, operatiivisen osaston päälliköltä, eversti Valo Nihtilältä. Myös tämän esimies kenraaliluutnantti Aksel Airo sekä ylipäällikkö-presidentti Mannerheim oli asiasta informoitu, ja he olivat antaneet asialle suostumuksensa.

Tarkoituksena oli luoda valtakunnan johdolle väline, joka olisi mahdollistanut taistelun jatkamisen siinä tilanteessa, että Neuvostoliitto miehittäisi koko maan tai osia siitä. Perusajatuksena oli laajamittainen sissitoiminta. Tätä varten määrättiin jokaiseen suojeluskuntapiiriin ns. 2. yleisesikuntaupseeri, jonka tuli varastoida piirinsä alueelle pataljoonan aseistus ja muu tarvitsemansa sotamateriaali. 2.ye-upseerit olivat poikkeuksellisen tarkoin valittuja, kaikki kokeneita pataljoonan tai patteriston komentajia, useat heistä Mannerheim-ristin ritareita.

Kätkentä alkoi lokakuun alussa 1944. Jouluun mennessä aseet noin 35 000 miehelle olivat jo kätköissään. Asia hoidettiin salaisena, kuten sotilaalliset valmistelut yleensäkin. Mukana oli upseerien lisäksi tuhansia isänmaallisia suojeluskuntalaisia, kaikki vapaaehtoisina. Kevättalvella 1945 paljastui joitakin kätköjä. Ne pystyttiin kuitenkin osoittamaan kätkijöittensä oma-aloitteisuudeksi, joten laajempaa yhteyttä niille ei löytynyt.

Toukokuun alussa 1945 tapahtui Oulussa ilmianto. Kätkennässä apumiehenä ollut sotamies yritti myydä kätköstä varastamiaan säilykepurkkeja. Jäätyään tästä kiinni hän vaati entiseltä esimieheltään

500 000 markkaa, tai hän paljastaa tuntemansa kätköt. Vaatimukseen ei kuitenkaan suostuttu. Ilmiantaja meni valvontakomission Oulun toimistoon ja kertoi tietonsa.

Poliittisesti puhdistettu ja kommunistien johtama valtiollinen poliisi, valpo, innostui asiasta. Kun Oulun suojeluskuntapiirin 2.ye-upseerin kassakaapista löytyi käsky, millä hänet oli määrätty tehtäväänsä, tutkijat osasivat yhdistää kaikki vastaavaan tehtävään määrätyt upseerit asekätkijöiksi. Tuon käskyn allekirjoittajat Nihtilä ja Haahti pidätettiin kesäkuun alussa ja heidän esimiehensä kenraali Airo paria viikkoa myöhemmin. Armeija olisi itse halunnut purkaa kätkennän, mutta sitä ei valpo sallinut. Puolustusvoimain komentaja kenraali Erik Heinrichs teki asiasta arvovaltakysymyksen ja erosi virastaan.

2.ye-upseerit kutsuttiin kuulusteltaviksi Valpoon heinäkuun alussa. Valpon päällikön tuomari Otto Brusiinin allekirjoittaman kutsukirjeen viimeisenä lauseena oli: ”Kysymyksessä ei ole pidätys.”

Vaikka kaikki tiesivät, että siitähän juuri on kysymys, ilmestyivät kutsutut sotilaallisen täsmällisesti Valpon päämajaan Ratakadulle käskettynä aikana. Osa heistä oli kuitenkin ennätetty pidättää jo aikaisemmin, osa joutui Riihimäellä väärään junaan ja kulkeutui Ruotsiin. Oulun piirin 2.ye-upseeri majuri Aito Keravuori oli heti ilmiannon tapahduttua viety veneellä Ruotsin puolelle

Valpon voimat osoittautuivat riittämättömiksi. Niinpä kommunistisen sisäministeri Yrjö Leinon alaisuuteen perustettiin erityinen tutkintaelin, jonka päälliköksi tuli varatuomari Reino Vesanen ja apulaispäälliköiksi myöhempi ylipoliisipäällikkö Fjalar Jarva, tuleva Tullihallituksen pääjohtaja Jorma Uitto ja Kuopion läänin maaherrana eläkkeelle lähtenyt Risto Hölttä, kaikki takkinsa kääntäneitä uuskommunisteja. Tutkintaelin palkkasi 180 päätoimista tutkijaa. Ja tutkittavaa riitti. Vuoden 1945 lopussa Suomen vankiloissa oli jo lähes tuhat asekätkennästä pidätettyä.

Tutkinta eteni kovin hitaasti. Koska puolustusvoimat eivät saaneet itse purkaa kätkentää, kuulusteltavat eivät kertoneet juuri mitään, kun olivat sen esimiehilleen luvanneet. Paljastuneet kätköt tunnustettiin, mutta muista vaiettiin.

Myös tutkijoiden taso oli kovin heikko. Monet heistä eivät pystyneet kirjoittamaan edes kuulustelupöytäkirjaa. Niinpä huomattava osa pöytäkirjoista onkin kuulusteltavien itsensä kirjoittamia sisältäen kaikkea muuta kuin kyseistä asiaa selvittävää tietoa.

Paperia kertyi kolmesataa mapillista, tietoa kovin vähän.

Suurin tutkimusta hidastava tekijä oli kuitenkin se, että puuttui laki, joka olisi tuominnut asekätkennässä mukana olleet rangaistuksiin. Nihtilä ja Haahti olivat selkeästi ylittäneet valtuutensa varsinkin, kun oli sovittu, etteivät heidän esimiehensä virallisesti tienneet mitään. Muut toimintaan osallistuneet toimivat vapaaehtoisuudestaan huolimatta sotilaallisen käskyvallan alaisina. Täytyy muistaa, että suojeluskuntajärjestö kuului vielä syksyllä 1944 puolustusvoimiin.

Taannehtiva laki

Oli siis tehtävä laki, joka määrittäisi rikoksiksi teot, jotka oli tehty ennen lain hyväksymistä. Pohjoismaiseen oikeuskäytäntöön sellainen menettely ei luonnollisesti istunut. Tarkoituksenmukaisuus ohitti kuitenkin laillisuuden. Meillä Suomessa oli tästä jo aikaisempikin esimerkki, kun sodanaikainen valtiojohtomme tuomittiin pitkiin vapausrangaistuksiin. Lain käsittely eduskunnassa sai suuren julkisuuden. Vain kokoomus oli yksimielisenä sitä vastaan, äärivasemmisto olisi halunnut siitä huomattavasti ankaramman. Kommunistit puhuivatkin armahduslaista.

Värikkäiden vaiheitten jälkeen asekätkentälaki kuitenkin hyväksyttiin. Presidentti Paasikivi allekirjoitti sen tammikuun 24. päivänä 1947, kaksi ja puoli vuotta ensimmäisistä pidätyksistä. Airo, Nihtilä ja Haahti olivat olleet koko ajan pidätettyinä, vangittuina tai turvasäilöön määrättyinä. Asekätkentälain ensimmäinen pykälä alkaa:

”Joka 19. päivänä syyskuuta 1944 tehdyn välirauhansopimuksen voimassaoloaikana on 1) aseellisen toiminnan järjestämistä varten kätkenyt aseita, ampumatarvikkeita, räjähdysaineita, viestivälineitä, nestemäistä polttoainetta, elintarvikkeita taikka muita sellaisessa toiminnassa käytettäviä tarvikkeita tai järjestänyt kätkentää varten tarkoitettuja elimiä,
. . . . .
tuomittakoon aseellisen toiminnan luvattomasta valmistelusta vankeuteen tai kuritushuoneeseen enintään kahdeksaksi vuodeksi....”

Siis, kaksi ja puoli vuotta sitten tehty laillinen teko muuttui rangaistavaksi.

Oikeudenkäynnit alkavat

Oikeudenkäynnit voitiin aloittaa yllättävän nopeasti. Asiaa tutkinut Sisäasiainministeriö tutkintaelin esitti syytteen nostamista 2122 henkilöä vastaa. Säädetyn lain mukaan ensimmäisenä oikeusasteena oli sotaylioikeus, joka normaalisti toimi Helsingin hovioikeuden yhteydessä. Oli luonnollista, ettei näin suurta juttua voitu hoitaa yhdessä tuomioistuimessa. Siksi asekätkentäjutun oikeuskäsittelyä varten perustettiin seitsemän ylimääräistä sotaylioikeuden osastoa.

Ensimmäisenä aloitti sotaylioikeuden III osasto, joka sai käsiteltäväkseen päämajan portaan asiat. Oikeudenkäynti alkoi 28. päivänä maaliskuuta Marmoripalatsissa. Rakennuksen omisti kenraali Waldenin perikunta, joka oli vuokrannut sen valtiolle. Niin kuin odottaa saattoi, juuri päämajan portaan oikeuskäsittely sai muita suuremman huomion, olihan syytettyjen joukossa mm. kenraaliluutnantit Airo ja Mäkinen sekä asekätkennän johtajat. Salissa oli tilat 40 lehtimiehelle sekä diplomaattikunnan ja valvontakomission edustajille.

Sotaylioikeuden III osaston puheenjohtajaksi määrättiin arvostettu hovioikeuden asessori Arvo Helminen ja jäseniksi oikeusneuvosmies Walter Gyllenbögel, hallitussihteeri Aarno Lounasmaa, eversti Richard Lorentz sekä everstiluutnantti Martti Miettinen. Oikeuskanslerin määrääminä syyttäjinä toimivat poliisiylitarkastaja Eino Nikupaavola sekä hallitussihteeri Urho Kiukas.

Osa syytetyistä oli vastaamassa syytteisiin vapaalla jalalla, mutta koska yksi heistä oli poistunut maasta juuri ennen oikeudenkäynnin alkamista, määrättiin kaikki syytetyt heti vangittaviksi. Toki vapaalla jalalla olleetkin olivat ennättäneet tutustua Suomen vankiloihin aikaisemminkin, mutta tutkimusten päätyttyä heidän osaltaan, heidät oli vapautettu.

Sotaylioikeuden III osasto ennätti pitää sata istuntoa ennen kuin päämajan portaan juttu oli valmis päätettäväksi. Sitä ennen syyttäjät esittivät laajan 543 sivua käsittävän loppulausuntonsa ja syytetyt omansa. Huhtikuun 9. päivänä 1948 julistettiin tuomiot. Se hylkäsi Airoa, Mäkistä ja eräitä muita päämajan upseereita vastaan nostetut syytteet.

Näin Airon lähes kolme vuotta kestänyt vankeus päättyi syyttömäksi julistamiseen. Se oli suuri pettymys valpolle ja äärivasemmistolle. Se sai kuitenkin pienen korvauksen, kun Airo vapautettiin yleisen edun vuoksi palveluskesta.

Sen sijaan Nihtilä ja Haahti tuomittiin viideksi vuodeksi kuritushuoneeseen sekä määrättiin virasta erotettaviksi. Pääosa syytetyistä sai vankeutta puolesta vuodesta kahteen vuoteen. Nihtilää ja Haahtea lukuunottamatta muut tuomitut pääsivät vapaalle jalalle, koska pidätys- ja turvasäilöajat ylittivät tuomiot.

Poikkeukselliset olot synnyttävät myös poikkeavia ilmiöitä. Takinkääntäjiä oli muitakin kuin valtiollisessa poliisissa. Niinpä esimerkiksi sotaylioikeuden III osaston nuorempi sotilasjäsen ehdotti syytetyille huomattavasti kovempia rangaistuksia kuin muut oikeuden jäsenet. Kilpailijat upseerin uralla olisi näin eliminoitu.

Puolustusministeriökin ennätti lyödä parhaita upseereitaan. Se kielsi eliniäksi eversti Nihtilältä ja everstiluutnantti Haahdelta asepuvun käyttöoikeuden. Tämän toimenpiteen nämä idealistit ja vakaumukselliset upseerit tunsivat suuremmaksi rangaistukseksi kuin konsanaan pitkät kuritushuonetuomiot.

Pian päämajan portaan tuomioiden jälkeen myös sotaylioikeuden IV osasto antoi päätöksensä 2. ye-upseereita koskeneessa jutussa. Oikeus oli kokoontunut Helsingin keskusvankilan kirkossa, jossa myös tuomiot kaikkien 34 syytetyn läsnäollessa julistettiin 28. päivänä huhtikuuta. Seitsemän 2.ye-upseerina toiminutta oli tietymättömissä. Alaisiaan suojellakseen he poistuivat ulkomaille.

Kaikista sotaylioikeuksien langettamista tuomioista valitettiin korkeimpaan oikeuteen. Vasta maaliskuun 15. päivänä 1950, lähes viisi vuotta Oulun kätkennän paljastumisesta, asekätkentäjuttu saatiin lopulliseen päätökseen. Korkein oikeus langetti vapausrangaistuksen 1488 henkilölle.

Tuomiot vaihtelivat kuukaudesta vankeutta Haahden kuudeksi vuodeksi korottuneeseen kuritushuonerangaistukseen. Peräti 698 tapauksessa korkein oikeus korotti sotaylioikeuden määräämää seuraamusta. Vapausrangaistuksia kertyi yhteensä lähes 400 vuotta. Suurin osa niistä oli ehdollisia kolmen vuoden koetusajalla. Tuomittujen ei tiedetä syyllistyneen uuteen rikokseen ainakaan koetusajan kestäessä.

Asekätkentä oli tietenkin paljon muuta kuin vain suuri oikeustapaus. Siitä kuitenkin vasta myöhemmin.



Seminaari-yhteenvedon pääsivulle.

Liity
uutislistalle
ProKarelian
henkilörekisterit
ProKarelia