Karjala / Karelia kuuluu Suomelle - Pro Karelian fokus.
Karelia / Karjala is part of Finland - Pro Karelia's focus.


SEMINAARIALUSTUS 20.09.2004
Valt. tohtori Jukka Tarkka
Julkaisuvapaa, saa lainata lähde mainiten.

Tilaisuudessa otettuja kuvia

Välirauhansopimuksen 13.artiklassa Suomi sitoutui rankaisemaan sotarikoksista syytettäviä henkilöitä. Poliittinen toiminta ei kuulunut perinteisesti sotarikoksiin, ja suomalaiset uskoivat tämän tulkinnan koskevan myös 13. artiklaa.

Kuutosiksi sanottu SDP:n sisäinen oppositioryhmä oli koko sodan ajan vastustanut Tannerin politiikkaa. Nyt sen jäsenet saattoivat väittää olleensa alun pitäen oikeassa. Kuutosilla oli aihetta henkilökohtaiseenkin katkeruuteen poliittista johtoa kohtaan, sillä heidät tuomittiin helmikuussa 1942 maanpetoksesta vankilaan. Kuutoset vapautuivat syksyllä 1944 ja palasivat eduskuntaan. Talvella 1945 kuutoset esittivät eduskuntakyselyn 13. artiklan soveltamisesta sota-ajan johtaviin poliitikkoihin.

Paasikiven periaate

Paasikivi vetosi vastauksessaan tasavallan arvostetuimman laintuntijan K.J. Ståhlbergin asiantuntijalausuntoon, jonka mukaan harjoitetun politiikan sisällöstä ei voi lain mukaan tuomita rangaistukseen, mutta päätösten muotovirheistä kylläkin. Hallitus asetti komitean tutkimaan sota-ajan politiikan sisältöä ja muotoja. Sen puheenjohtajaksi määrättiin tunnettu historiantutkija Eirik Hornborg.

Paasikivellä oli jyrkkä periaatekanta, jonka mukaan taannehtivaa lainsäädäntöä ei käytettäisi, koska hallitusmuoto kieltää sen. Hän yritti epävirallisesti hankkia valvontakomissiolta edes hiljaista hyväksymistä tälle ajatukselle, mutta ei onnistunut. Komission poliittinen neuvonantaja Pavel Orlov sanoi suoraan, että sodan aikaisia johtajia on rangaistava. Jos se oli vanhojen lakien mukaan mahdotonta, olisi säädettävä uusi laki. Jo tämä maaliskuun 1945 lopussa käyty illallispöytäkeskustelu paljasti Paasikivelle, että hänen laillisuustaistelunsa oli tuomittu epäonnistumaan. Siitä huolimatta hän vastusti taannehtivaa lainsäädäntöä elokuun puoliväliin asti. Sitten hän taipui aikaisemmin mahdottomana pitämäänsä ratkaisuun.

Tilanteen muutti liittoutuneiden elokuussa 1945 allekirjoittama sopimus, jossa määriteltiin niiden yhteinen sotarikospolitiikka ja hyväksyttiin Nürnbergin kansainvälisen sotilastuomioistuimen peruskirja. Näistä asiakirjoista ilmeni, että liittoutuneet olivat päättäneet turvautua taannehtivaan lainkäyttöön. Sen lisäksi niissä annettiin uusi määritelmä sotarikoksesta. Sotarikokseksi luettiin nyt myös "rikokset rauhaa vastaan". Sopimuksessa tälle termille annettu määritelmä osoitti, että se tarkoitti samaa kuin Suomessa käytetty sana sotasyyllisyys.

Lontoon sopimuksen julkistamisen jälkeen Paasikivelle oli selvää, että kysymys oli nyt paitsi Neuvostoliiton arvovallasta myös länsiliittoutuneiden uskottavuudesta. Enää ei yksinkertaisesti ollut sellaista vaihtoehtoa, että sota-ajan johtavat poliitikot jäisivät Suomessa rankaisematta, koska kaikkialla muualla he joutuivat tuomiolle. Lontoon sopimus osoitti, että Neuvostoliiton vaatimuksen vastustaminen vaikka kuinka hyvillä perusteilla johtaisi vielä suurempiin vahinkoihin kuin perustuslain vastainen oikeudenkäynti. Paasikivi taipui, sillä sotasyyllisyyskysymys ei ollut juridiikkaa vaan politiikkaa. Suostumalla oikeudenloukkaukseen hän pelasti isänmaan.

Niin katkeralta kuin se tuntuikin, löänsivaltojen näyttävä ja jopa johtava osuus Nürnbergin oikeuden peruskirjan muotoilussa oli Suomelle onni. Sen soveltaminen täällä edes jotenkuten soveltuvin osin vapautti Suomen siitä vaarasta, että olisi jouduttu nojautumaan stalinistisen Neuvostoliiton oikeusnormeihin ja tuomioistuinkäytäntöön.

Heti Lontoon sopimuksen valmistumisen jälkeen Paasikiven hallitus antoi lakiesityksen sotaan syyllisten rankaisemisesta. Se esittämä rikoksen tunnusmerkistö perustui Lontoon sopimuksen luomaan käsitteeseen “rikos rauhaa vastaan”. Syyte voitaisiin nostaa vain hallituksen ministereitä vastaan. Eduskunta hyväksyi lain katkeran väittelyn jälkeen. Lain perusteella muodostettu erikoistuomioistuin aloitti marraskuussa sotasyyllisyysoikeudenkäynnin.

Ollakseen nimeltään sotasyyllisyysoikeudenkäynti tämä oli varsin erikoinen juridinen prosessi. Suomen sota-ajan politiikka oli tapahtumien looginen jatkumo, joka alkoi talvisodasta. Sitä oikeudessa ei kuitenkaan käsitelty. Siinä käsiteltiin vain jatkosotaa, mutta kahdeksasta syytetystä vain neljä oli hallituksessa silloin kun jatkosota alkoi. Syytekirjelmässä oli 7 kohtaa, joista vain kaksi ensimmäistä liittyivät välittömästi sodan alkuvaiheen toimintaan. Kolmas oli siltä väliltä, se koski Englannin sodanjulistukseen liittyviä toimia. Muut syytekohdat koskivat eri rauhanaloitteiden torjumista.

Nämä kohdat olivat Nürnbergin tuomioistuimen peruskirjan antaman uuden käsitteen mukaan sotarikoksia, rikoksia rauhaa vastaan, mutta ne eivät koskeneet sodan aloittamista eli sotasyyllisyyttä. Oikeutta ei käyty sodan aloittamisesta vaan sellaisesta toisen maailmansodan aikaisesta toiminasta, jonka Neuvostoliitto katsoi etujensa vastaiseksi. Prosessi oli mitä aidoimmin neuvosmallin mukainen poliittinen kosto-oikeudenkäynti. Muta sitä käytiin länsimaisin prosessimuodoin.

Oikeus ja politiikka

Sotasyyllisyysoikeus antoi ensimmäisessä välipäätöksessään syytetylle oikeuden vastata vapaalta jalalta. Zdanov järjesti tulikivenkatkuiset puhuttelut Paasikivelle, viiden ministerin lähetystölle ja hallituspuolueiden eduskuntaryhmien johtajille. Paasikivi vetosi Suomen hallitusmuotoon ja todisteli, että kukaan ulkopuolinen ei voinut puuttua riippumattoman oikeusistuimen päätöksiin.

Komissio syytti hallitusta tuomareiden selän takana piileskelystä. Paasikivi kieltäytyi itsepintaisesti puuttumasta asiaan. Kun oikeus jatkoi istuntoja, se helpotti hallituksen painetta määräämällä kolme vapaalle jalalle laskettua uudelleen vangittavaksi.

Heti sen jälkeen syntyi uusi kriisi. Komissio vaati, että lehtiin ei saisi tulla riviäkään presidentti Risto Rytin puolustuspuheesta. Kekkonen joutui selvittämään ongelman valvontakomissio puheenjohtajan Andrei Zdanovin kanssa. Syntyi kiivas väittely, jossa Zdanov syytti suomalaisia natsipropagandan suosimisesta.

Kekkonen todisteli, että olisi Neuvostoliiton oman edun mukaista sallia Rytin puheen julkaiseminen. Puolustuksen puheenvuoron täydellinen pimittäminen synnyttäisi suomalaisissa sellaisen käsityksen, että Ryti on onnistunut murskaamaan syytemateriaalin. Zdanov myönsi Kekkosen todistelun oikeaksi ja lievensi päätöstään. Puheesta julkaistiin laaja, mutta huolellisesti sensuroitu yhteenveto.

Suomalaiset ponnistelivat ankarasti estääkseen Mannerheimin joutumisen oikeuteen. Tammikuussa 1946 valvontakomissio ilmoitti Mannerheimille, että Neuvostoliitolla ei ole häneen kohdistuvia vaatimuksia. Vanhan marsalkan ahdistaminen sotasyyllisyysoikeuteen ei ollut vain oikeudellinen kysymys. Moskovassa tiedettiin hyvin, että Mannerheim oli jos nyt ei viimeinen niin ainakin tärkein suomalaista yhteiskuntaa koossa pitävä voima. Sota oli loppunut, mutta Neuvostoliiton poliittinen painopiste oli edelleen Keski-Euroopassa. Kitka Saksan miehityshallinnossa oli alkanut kasvaa. Neuvostoliitto halusi välttää pienetkin levottomuudet kauas selustaan jääneessä Suomessa.

Suomen pysyminen aloillaan oli paitsi poliittinen myös taloudellinen kysymys. Sotakorvaussuoritukset olivat kylläkin pieni mutta kovin tarpeellinen osa Neuvostoliiton jälleenrakennustyötä. Toimitusten turvaaminen oli Moskovan Suomen-politiikan keskeinen lähtökohta.

Vakaiden olojen varmistamiseen Suomessa tarvittiin Mannerheimin kaltaista isähahmoa, ja Moskova tiesi sen. Menetelmä oli sama kuin yhdysvaltalaisten Japanissa käyttämä, siellähän keisariin ei muodollisesti kajottu, sillä hän oli viimeinen voitettua yhteiskuntaa koossa pitänyt voima. Ero oli siinä, että Japanin keisarilla ei ollut sodan jälkeen valtaa, vain seremoniallinen asema. Mannerheim oli mitä konkreettisimmin vallassa – presidenttinä ja ylipäällikkönä – puolitoista vuotta sodan jälkeen, siis koko sotasyyllisyysoikeudenkäynnin ajan.

Tuomio

Sotasyyllisyysoikeus sai työnsä valmiiksi lauantaina 16.2.1946. Paasikivi oli tyytyväinen äänestystulokseen. Hän piti syytettyjen puolustautumista niin taitavana, että pelkäsi oikeudenkäynnin päättyvän pelkkiin sakkotuomioihin. Myös valvontakomission varapuheenjohtaja Savonenkov sai heti tiedon äänestyksestä, mutta hän oli syvästi tyytymätön. Sunnuntaiaamuna hän vaati Paasikiveä lykkäämään tuomion julistamista ja tiukentamaan rangaistuksia.

Synkässä tunnelmassa pidettyjen kriisi-istuntojen jälkeen sotasyyllisyysoikeus suostui harkitsemaan asiaa uudestaan, mutta hallitus ei jättänyt sitä yksin pohdinnoissaan. Englannin lähettiläs Francis Shepherd kävi heti maanantaina ulkoministeriössä vaatimassa suomalaisia taipumaan Neuvostoliiton tahtoon. Keskustelusta tehty muistio toimitettiin sotasyyllisyysoikeudelle ja liitettiin sen pöytäkirjaan.

Oikeudelle toimitettiin myös Bernistä saatu diplomaattiraportti, joka selosti Sveitsin korkeimman oikeuden presidentin sotasyyllisyysoikeutta koskeneita ajatuksia. Hän suositteli ankaria rangaistuksia ja tuomittujen armahtamista poliittisen tilanteen rauhoituttua. Brittiläisen vaatimuksen ja sveitsiläisen lohdutuksen lisäksi hallitus käytti myös avointa uhkausta. Paasikivi lähetti oikeudelle viestin, jossa hallitus vaati tuomareita taipumaan ja varoitteli poliittisesta katastrofista, jos näin ei tapahtuisi.

Kovimmille joutuivat maalaisliiton edustajina oikeuteen valitut tuomarit. Jos he eivät olisi tarkistaneet kantaansa, tuomiot olisivat jääneet edelleen liian lieviksi. He asettivat yhteistyölleen ankaran ehdon. Oikeuden pöytäkirjaan oli saatava kiistaton dokumentti, joka osoittaisi, että tuomiot jouduttiin langettamaan hallituksen painostuksesta.

Ratkaisevan äänestyspäivän aamuna oikeudelle toimitettiin Paasikiven allekirjoittama, mutta varmentamaton hallituksen kirjelmä. Sen mukaan tuomioiden oli noudatettava valvontakomission ilmoittamaa vähimmäislinjaa. Paasikivi joutui viime kädessä itse ratkaisemaan oikeudelle kuuluvan asian, sillä siihen oli latautunut niin paljon poliittista uhkaa. Hän joutui kovassa paineessa taipumaan laittomaksi tietämäänsä ratkaisuun, ja se painoi hänen tuntoaan koko loppuelämän.

Oikeuden uusi äänestys johti edellistä sen verran tiukempaan rangaistusasteikkoon, että se juuri ja juuri täytti valvontakomission määrittelemän vähimmäistason. Risto Ryti sai 10 vuotta kuritushuonetta, ja muille langetettiin vankeusrangaistukset, jotka vaihtelivat kuudesta kahteen vuoteen.

Armahdus

Sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä lyhyimmät tuomiot saaneille Kukkoselle ja Reinikalle tuli puolet rangaistuksesta täyteen helmikuussa 1947. Normaalikäytännön mukaan heidän jäljellä oleva tuomionsa olisi pitänyt muuttaa ehdonalaiseksi. Paasikivi oli sopinut tästä jo Kekkosen kanssa, mutta uusi oikeusministeri Eino Pekkala esti hankkeen.

Ensimmäiset sotasyylliset pääsivät ehdonalaiseen vasta valvontakomission poistuttua Helsingistä alkusyksystä 1947. Silloin myös Ramsay oli istunut puolet tuomiostaan, mutta hän joutui odottamaan vapautustaan jouluun asti.

Fagerholmin hallituksen aikana vangit vapautettiin rutiininomaisesti heti kun puolet tuomiosta tuli täyteen. Tannerin vapauttaminen marraskuussa 1948 sai Moskovan lehdistössä harvinaisen myrkylliset kommentit, mutta hallitus jatkoi järkkymättä linjallaan.

Keväällä 1949 vankilassa istui enää Ryti. Hänen terveytensä heikkeni silminnähtävän nopeasti, lääkärit epäilivät syöpää. Puolet tuomiosta tulisi täyteen vasta 1951. Humanitaaristen syiden perusteella oli välttämätöntä armahtaa Ryti, mutta sotasyyllisyysasia politisoitui keväällä uudelleen, mikä vaikeutti tilannetta.

Sosiaalidemokraatit halusivat valita Tannerin Elannon hallintoneuvoston puheenjohtajaksi. Taloudellisesti vastuulliseen asemaan ei kuitenkaan voitu nimittää ehdonalaista rangaistusta kärsivää henkilöä, sillä ehdonalaisuus merkitsi myös kansalaisluottamuksen menettämistä. Asia ratkeaisi jos presidentti armahtaisi sotasyylliset kokonaan niin, että myös jäljellä olevat ehdonalaiset tuomiot ja kansalaisluottamuksen menetykset purkautuisivat. Sosiaalidemokraatit ilmoittivat, että he eivät tukisi hallituksessa Rytin armahdusta, ellei Tanner saisi samalla takaisin kansalaisluottamusta.

Paasikivi joutui taas taistelemaan sisäpoliittisen paineen ja ulkopoliittisen uhan puristuksessa. Jo pelkästään Tannerin vankilasta pääsyn nostama reaktio Moskovassa ei luvannut hyvää. Täysi armahdus oli uusi riski.

Pitkän epäröinnin jälkeen Paasikivi oli toukokuussa 1949 valmis ratkaisuun. Hän saneli valtioneuvoston pöytäkirjaan lausuman, joka perustui kahden lääkärin antamaan todistukseen Rytin parantumattomasta sairaudesta, ja vapautti hänet rangaistuksen jäljellä olevasta osasta. Samalla päätöksellä myös ehdonalaisuudessa vielä olleet armahdettiin jäljellä olevista tuomioista. Siitä ei mainittu valtioneuvoston tiedotteessa ja pimitysyritys onnistui melko hyvin.

Rytin armahdus sai kyllä kritiikkiä, mutta se ei Paasikiveä paljon huolettanut. Sotasyyllisyyskysymyksestä hänen tunnolleen kertynyt taakka keventyi edes hetkeksi. Hän kirjoitti, että se oli "...ylevin teko, jossa minä olen viimeisten viiden vuoden aikana ollut mukana".

Tuomittujen kunnia

Sotasyyllisoikeudessa tuomitut olivat pitkään 1980-luvulle asti monelle vasemmistolaisille eläviä esimerkki Suomen sodan aikaisesta saksalaissuuntauksesta ja natsimielisyydestä, ja mikä vielä pahempaa, sotaisasta neuvostovastaisuudesta. Vielä sotasyyllisyyskysymystä käsitelleen väitöskirjani ilmestymisen jälkeen 1970-luvulla kuuli usien sellaisia kommentteja, että sota-ajan johdon toimintaa historialalisesti perustelevat tutkimukset ja kommentit ovat turhia. Heidät kun on oikeudessa todettu sotaan syyllisiksi, he sitten myös ovat sotaan syyllisiä. Logiikka oli siis sama kuin neuvostojärjestelmän suhtautumsessa Stalinin puhdistuksiin. Oikeuden tuomio on oikeuta, olipa tuomioistuin, syyte, todistelu ja päätös tasoltaan ja asiasisällöltään mitä tahansa.

Jos silloin monille muille suomalaisille sota-ajan johtajat olivat kuitenkin turvallisia isähahmoja - vaikka jotkut tuomitut olivat melko tuntemattomia suuruuksia, kuten Antti Kukkonen, Tyko Reinikka ja Henrik Ramsay. Ennen kaikkea tuomitut olivat vääryyden kohteiksi joutuneita sijaiskärsijöitä.

Sotasyyllisyyskysymystä ratkoessaan Paasikivi joutui käyttämään kovaa voimaa hyvin heikosta asemista käsin. Hän piti oikeudenkäynnin alkuvaiheessa täysin mahdollisena sisäpoliittisen tilanteen sellaista siirtymä, että hän saattaisi joutua esiintymään oikeudessa, ei tosin syytettynä, sillä jatkosodan aikaan hän ei kuulunut politiikan johtoryhmään.

Todistajalausunnonkin antaminen sotasyyllisoikeudessa olisi pakottanut hänet henkiselle puolustuskannalle ja heikentänyt pahoin Paasikiven mahdollisuuksia johtaa maata sodan jälkeisessä tilanteessa tarvituin kovin ottein. Paasikivi luonnosteli päiväkirjassaan yksityiskohtaisen todistuslausunnon ja sitä tukevan asiakirja-aineiston, joiden kantavana ajatuksena oli luoda etäisyyttä hänen sodan aikaisen toimintansa ja hallituksen politiikan välille.

Urho Kekkonen joutui oikeusministerinä ollessaan hoitamaan sotasyyllisoikeudenkäynnin karkeimmat poliittiset toimet. Kymmenkunta vuotta myöhemmin pääministerinä ollessaan hän paljasti presidentti Risto Rytin muotokuvan valtioneuvoston istuntosalissa kaikkien muiden presidenttien rinnalla. Hän sanoi, että jos Rytin presidenttikauden kesto olikin normaalia lyhyempi, olivat hänen tehtäväkseen langenneet ratkaisut sitä vaativampia ja vaikeampia.

Kekkonen sanoi, että samoin kuin kaikki muutkin suomalaiset, “sai presidentti Ryti yksilönä erittäin ankarasti tuntea kohtalon kouraisut”. Kekkonen ei pyytänyt anteeksi, mutta sananvalinnat osoittivat hänen ainakin jo 1950-luvulla tiedostaneen, mille puolelle vaaka kallistuu jos sotasyyllisyystuomiota punnitaan moraalin ja etiikan punnuksin.

Ne sotasyyllisyysoikeudessa tuomitut, joilla ikää ja terveyttä riitti, jatkoivat vankilasta päästyään työuraa julkisissa tehtävissä, ja ne joiden voimat eivät riittäneet, saivat erilaisista eleistä tuntea yhteiskunnan arvostuksen. Yksikään heistä ei joutunut yhteiskunnalliseksi hylkiöksi.

Eduskuntaan palasivat Antti Kukkonen ja Väinö Tanner, josta tuli myös puolueensa puheenjohtaja. Kivimäki ja Linkomies jatkoivat Helsingin yliopiston professorina, Linkomiehen ura eteni rehtoriksi ja lopulta kansleriksi. Ryti ja Kivimäki toimivat Suomen Kulttuurirahaston kunnia- ja luottamustehtävissä, kuten myös Reinkka ja Rangell, joista jälkimmäisellä oli lisäksi muutamia suuryritysten hallintoneuvostojen jäsenyyksiä, mm. KOP:ssa.

Ryti promovoitiin valtiotieteellisen tiedekunnan kunniatohtoriksi, Kivimäki filosofisen ja Linkomies ja Tanner oikeustieteellisen. Reinikalle myönnettiin ministerin arvonimi. Ryti haudattiin valtionpäämiehelle kuuluvin sotilaallisin juhlamenoin.

Kahdeksasta sotasyyllisoikeudessa tuomitusta viisi – siis yli puolet – on haudattu Hietaniemen kappelin edustalle. Siinä ovat kaikki sotasyyllistuomion saaneet entiset pääministerit, joista yhdestä tuli myös presidentti, ja Tyko Reinikka. Siinä heillä on oma sisäpiirinsä oikeudenkäynnin aikaan oikeusministerinä toimineen Urho Kekkosen ja silloin pääministerinä olleen J.K.Paasikiven hautojen välissä.

Poliittinen jälkivaikutus

Sotasyyllisoikeudessa tuomituilla alkoi olla uutta aatepoliittista merkitystä 1960-luvun loppupuolella ja varsinkin 1970-luvulla kun uusvasemmistolainen mielipideaalto lähti nousuun. Heistä tuli luokkataistelun ase. He olivat oppinutta yläluokkaa, ja monet heistä olivat varakkaita, ja taatusti porvareita. Ennen kaikkea he olivat olleet yhteistyössä Hitlerin Saksan kanssa ja heissä pelkistyi neuvostovastaisuuden äärimmäinen ilmentymä, sillä he olivat johtaneet sotaa maailman proletariaatin isänmaata vastaan.

Todistelu sotasyyllisoikeudessa tuomittujen rikollisuudesta ei enää 1980-luvulla palvellut vasemmiston tavoitteita yhtä hyvin kuin 1970-luvulla. Talvisota ja jatkosota eivät sopineet aseiksi siinä taistelussa, joka tarkoituksena oli tukea Neuvostoliiton sotilaspoliittista asemaa kylmän sodan päätösvaiheen kilpavarustelussa ja aseriisuntaneuvotteluissa. Sodan ja rauhan kysymys irtautui historiasta ja sotasyyllisyys erkani oikeudesta. Historiantutkimus pystyi hyödyntämään väljentynyttä henkistä ilmastoa. Sota-ajan tutkimus tehostui ja monipuolistui dramaattisesti. Se pystyi kohta kohdalta osoittamaan, miten onttoa oli luokkakantainen ja neuvostovetoinen historiantulkinta.

Suomalaisten 1970-luvulla omaksuma neuvostovetoinen tulkinta talvi- ja jatkossodista muuttui 1990-luvun alun aikoihin historiallis-analyyttiseksi, ja se muutos kasvoi omalla voimallaan suomalaisesta tietoisuudesta.

Talvisodan 50-vuotispäivä 1989 oli koko sota-ajan kansallisen muiston suuri käänne. Kremlin ylimmän vallan käyttäjä laski seppeleen Hietaniemen sankariristille vasta kesällä 1992, mutta sen tuoja oli Venäjän presidentti.

Neuvostoliitto ei tehnyt koskaan henkisesti sovintoa Suomen kanssa. Sille Suomi ja Suomen poliittiset johtajat olivat sotasyyllisiä loppuun asti. Vasta Venäjän presidentti Boris Jeltsin myönsi julkisesti, että Neuvostoliitto aloitti talvisodan, ja että se oli jatkosodan keskeinen syy.

Sotasyyllisoikeudessa tuomittujen historiallinen korpivaellus päättyi puolustusvoimien 75-vuotisjuhlan paraatissa Hämeenlinnassa 1993, kymmenkunta vuotta sen jälkeen kun viimeinen tuomituista oli kuollut. Presidentti Mauno Koivisto sanoi paraatipuheessaan, että talvi- ja jatkosodan edellä kaikki maan johdon tekemät tärkeät valinnat tehtiin oikein - silloin kun valinnan varaa oli. Viimeistään siitä lähtien sota-ajan historia on ollut tavallista historiaa, jota käsitellään lähdetietojen ja niiden tarjoamien analyysivaihtoehtojen perusteella, eikä poliittisena kostona tai henkisenä miekkalähetyksenä.

Sotasyyllisyysoikeudessa tuomitut eivät olleet syyllisiä sotaan. Heidät tuomittiin erityistuomioistuimessa, joka perustettiin poliittisessa pakkotilassa laaditulla poikkeuslailla. Siksi sotasyyllisoikeudenkäynti antaa hyvin paljastavan ja havainnollisen kuvan sodan jälkeen Suomessa vallinneesta poliittisesta tilanteesta ja maan ulkoisesta asemasta. Sodan aikaisista asioista se ei kerro mitään merkittävää. Sen kertoo historia.



Seminaari-yhteenvedon pääsivulle.

Liity
uutislistalle
ProKarelian
henkilörekisterit
ProKarelia