[16] Historialliset

ITSENÄISYYSPÄIVÄN JUHLAPUHE ASKOLASSA 2007

Arvoisat kunniakansalaiset – tammenlehväsukupolven edustajat, herra eversti, arvoisa juhlayleisö.

Päivälleen 90 vuotta sitten yleisillä ja yhtäläisillä vaaleilla valittu eduskuntamme hyväksyi, porvallisten edustajien äänin 100-88, senaatin eli hallituksen esityksen itsenäisyysjulistuksesta. Äänestystulos oli selvä, mutta tiukka. Itsenäistymispäätös tehtiin vain kuuden prosentin enemmistöllä. Vasemmisto pyrki aivan eri suuntaan. Se halusi vallankumousta. Se halusi mukaan Venäjän vallankumoukseen.

Kesti joulukuun viimeisille minuuteille, ennen kuin senaatin johtomiehet saivat Pietarissa nimet paperiin, jolla saatoimme saada itsenäisyystunnustuksia lännestä. Maailmalla ei haluttu hyväksyä itsenäisyyttäämme Venäjän tahdon vastaisesti. Sekavassakin tilassa olleen suurvallan edut ja uhka painoivat vaa´assa paljon enemmän kuin pienen itsenäisyyttä tavoittelevan ex-suurruhtinaskunnan pyrkimykset. Aivan kuten nytkin, suuremman voimalla on merkityksensä.

Venäjän vallankumousjohto taas halusi hajoittaa ensin keisarillisen vallan rippeet ennen uuden Neuvostoliittonsa perustamista. Onneksemme vallankumouksellisten divide et impera – hajoita ja hallitse -linja oli vielä käytössä joulukuussa 1917. Vladimir Lenin ja kumppanit luottivat Suomessa olleen kapinoivan sotavoimansa sivustatukeen suomalaisille punakapinallisille. Pian kaikki olisivat yhtä suurta kansojen perhettä! Moni veikkasi väärä hevosta ja sitä harmittamista on riittänyt. Meni toukokuulle 1918 ennen kuin Suomi oli lopulta todella itsenäinen. Kiivaan vapaussodan jälkeen.

Historian tunteminen ja sen tunnustaminen auttaa näkemään paremmin tulevaisuuteen. Jos on sokea menneisyytensä suhteen, toistaa helposti virheitä. Sukupolvesta toiseen. Suomen kahtiajako oli hyvin syvä alusta saakka. Itsenäistyminen vaati paljon tahtoa, verta ja kyyneleitä. Liian moni halusi pysyä alistettuna ja alamaisena vuosisataisen perinnön mukaisesti. Osa pelosta, osa mukavuudesta ja osa vain omia, taloudellisia etujaan tavoitellen. Onneksi itsenäisyystahto voitti juuri silloin. Meistä tuskin yksikään olisi tässä, jos äänestys olisi päättynyt toisin. Suomea ei olisi syntynyt. Me suomalaiset olisimme kadonneet jonnekin historian geenihämärään.

Kansakuntamme synty oli ja olemassaolo on, aina ja edelleen, pelon ja rohkeuden kaksintaistelua. Koska paikkamme maailmankartalla ei miksikään muutu, meillä on turvallisuuteen liittyvä pysyvä ongelma. Alunperin Vladimir Leninin vuonna 1917 pitämän puheen toistotyyliä lainaten ... Venäjä, Venäjä, Venäjä.

Me suomalaiset lakaisemme niin mielellämme menneet maton alle. Alamaisesti ja mykistyneinä emme tohdi katsoa menneisyyteen, emmekä oikein tulevaankaan. Mörkö siellä ja mörkö tuolla. Kansallista turvallisuuttamme ajatellen se on huono piirre. Eletään toiveiden optiolla, ei tosiasioiden varassa. Jotkut selittävät piirteen viisaudeksi. Minä pidän sitä sokeutena. Alamaisajatteluna.

Aloitetaan tänä päivänä uudenlainen ajattelu. Uusi itsenäisyys. Viiden sodan – vapaussodan, talvisodan, jatkosodan, Lapin sodan ja ns. kylmän sodan aikana vallinneen, pääosin itsetehdyn ”itsenäisyysvajeen” – kuten valtiotieteen tohtori Alpo Rusi äsken ilmaisi – jälkeen on aika suoristaa selkä.

Vieressämme on 11 aikavyöhykkeen suurvalta. Maa-alaltaan ylivoimaisesti maailman suurin ja luonnonvaroiltan rikkain maa. Sillä on kaksi voimakeskusta: Pietari ja Moskova. Nyt on Pietarin voimamiesten aika. Seuraavaksi, taas joskus, on Moskovan voiman aika. Venäjä on aina pyrkinyt länteen. Maitse ja meritse. Sen edessä ennen Atlantia on ollut aina Suomi. Ensin osana viikinkivaltaa, sitten Ruotsia ja lopulta itsenäisenä. Idässä Venäjää vastassa on Kiina ja pysyy.

Jos ei ymmärrä tai tunnusta Venäjän kansan luonnetta eikä geopoliittista asemaa, on vaikea ymmärtää Suomen kohtaloa. Suomi on ja pysyy Euroopam itärajalla. Ruotsilla on itärajallaan turvana Suomi. Suomella on vain oma tahtonsa.

Uutishistoriaa 90 vuoden takaa

Palataan kuitenkin vielä hetkeksi aikaan 90 vuotta sitten. Suomen ajanlaskun mukaan aamyöllä 7. marraskuuta 1917 Pietarissa alkoi ns. Venäjän lokakuun vallankumous. Talvipalatsin ovia kolkuteltiin vasta illalla. Samana päivänä, kuin alkusoittona tulevasta Suomen Suurruhtinaskunnan puolella, venäläiset matruusit murhasivat mesenaatin ja teollisuusmies Alfred Kordelinin Lammilla, Mommilan kartanon alueella. Entinen alustalainen, kuin Juudas, ohjasi joukon paikalle. Itsenäistymisen synkät alkutahdit oli lyöty vallankumouksen kumussa.

Vapailla ja yhtäläisillä vaaleilla valittu Suomen eduskunta hyväksyi 09.11.1917 äänin 106-90, että syrjäytetyn Venäjän keisarin ja Suomen suurruhtinaan entinen valta siirrettiin kolmijäseniselle valtionhoitajakunnalle. 15.11.1917 eduskunta hyväksyi jo äänin 127-68 Santeri Alkion ehdotuksen, että korkein valta Suomessa siirtyi eduskunnalle. Vaan seuraavana päivänä punakaarti miehitti Säätytalon ja esti senaattorien työskentelyn. Suomi oli ajautumassa veriseen taisteluun tulevaisuudestaan.

17.11.1917 ensimmäinen suomalainen jääkäriryhmä saapui Woldemar Hägglundin, tulevan puolustusvoimien komentajan Gustav Hägglundin isän johdolla saksalaisella sukellusveneeneellä Loviisan edustalle. Meni viikko, niin bolshevikkijohtaja Vladimir Lenin kehoitti suomalaisia sosiaalidemokraatteja aloittamaan vallankumouksen – Suomessa.

27. marraskuuta Eduskunta hyväksyi äänin 100-80 porvarisenaatin esityksen. P. E. Svinhufvudin hallituksen tavoiteena oli Suomen itsenäisyys. Tulevan Neuvostoliiton verisin diktaattori, silloinen kansankomissaari Josif Stalin ehti vielä käydä Suomessa agitoimassa Venäjän vallankumouksen puolesta. Divide et impera. Hajoita ja hallitse.

30. marraskuuta 1917 Eduskunnassa tehtiin esitys Suomen oman oman sotaväen perustamisesta järjestysvaltatyhjiön täyttämiseksi. Sosiaalidemokraattien punakaarteilla on jo päällikkökin, Venäjän armeijan evp. luutnantti Ali Aaltonen.

4. joulukuutta Suomen senaatti eli hallitus teki esityksen itsenäisyysjulistukseksi ja torstaina 06.12.1917 Suomen eduskunta hyväksyi porvarillisten edustajien äänin 100–88 itsenäisyysjulistuksen.

Itsenäistymistä kannattavat voittivat kuudella prosentilla. Täpärällä se oli Suomen itsenäistyminen parlamentikin näkökulmasta. Torstai oli kuitenkin toivoa täynnä silloinkin.

Ratsuväen kenraaliluutnantti evp. Carl Gustav Emil Mannerheiminin onnistui päästä Venäjältä takaisin Suomeen kuin ihmeen kaupalla ennen joulua. Hän ratkaisi jatkossa Suomen kohtalon enemmän kuin yksikään muu.

Vapaussota 1918

Todelliseen itsenäisyyteen oli silti vielä puoli vuotta matkaa. Siihen tarvittiin rautaa ja ruutia. Liian moni ryhmittyi kapinoimaan suomalaista kansanvaltaa vastaan ja Venäjän vallankumouksen puolesta. Vasta 16. toukokuuta, kun Mannerheim vapaussodan ylipäällikkönä ratsasti valkoisen talonpoikaisarmeijansa kärjessä Helsingissä senaatintorille, Suomi oli lopullisesti itsenäinen.

Itsenäistyminen 1918 vaati lähes 37 000 suomalaisen hengen. Yli 3 000 kaatui hallituksen valkoisen armeijan riveissä ja yli 7 000 punaisten kapinallisten joukoissa. Teloituksissa – puolin ja toisin – sekä vankileireillä kuolivat loput.

Tulevaan Neuvostoliittoon puna-armeijan kannoilla perääntyneet ja siellä teloitetetut ovat vielä oma surullinen lukunsa kaiken edellisen kärsimyksen päälle. Venäläisiä kaatui sekä kapinallisten puolesta että vallankumousta vastaan. Sodan loppuvaiheessa talonpoikaisarmeijallemme tulitukea antanut saksalainen merijalkaväki kärsi myös miestappioita. Verettömiä sotia ei ollut silloin eikä myöhemminkään paitsi epärealistien mielikuvituksessa.

Onneksi Suomessa oli enemmistönä riittävä itsenäistymisen tahto, etenkin keski-Suomessa ja pohjoisemmassa.

Onneksi Saksassa koulutettu Jääkäripataljoona 27. täytti tehtävänsä valkoisen armeijan kärkitaistelijoina. 700 miehen joukossa oli mukana miehiä kaikista yhteiskuntaryhmistä. Talonpoikia, tiedemiehiä, työmiehiä, opiskelijoita ja maistereitakin kaikkialta maasta.

Onneksi oli, vielä kerran, Mannerheim, joka oli ratsastanut tiedustelutehtävissä ja tiedemiehenäkin Aasian laidalta toiselle ja johtanut suurvallan armeijaryhmiä käynnissä olevassa maailmansodassa. Hänen sotilas- ja elämänkokemuksensa sekä näkökulmansa ja yhteytensä maailman johtohenkilöihin olivat korvaamattoman ylivertaiset. Suomalaisten sotilaitten ylipäällikkönä hän tunsi seuraavina vuosikymmeninä myös päävihollisen johtajat – entisinä alaisinaan. Marski oli korvaamaton ”salainen ase” Suomelle.

Vuoden 1918 sodan nimestä tuli myös 2000-luvulle asti ulottuva henkien taistelu. Se oli historian perusmäärittelyjä käyttäen Vapaussota.

Se lähti liikkeelle jo punakapinana kansanvaltaisisesti valitun eduskunnan johtamaa hallintoa vastaan. Se ei ollut sisällissota tai kansalaissota. Siinä oli sisällissodan aineksia, koska suomalaisia taisteli toisiaan vastaan, mutta vapaussodassamme eivät kuitenkaan olleet vastakkain koko yhteiskunnan eri luokat sen enempää sosiaalisesti, taloudellisesti kuin maantieteellisestikään.

On totta, että nykyisen pizza-Suomen alueella tehdas- ja kartanoiden maatyöläisistä moni lähti mukaan kapinoiviin ja ryösteleviin punakaarteihin, jotka tukeutuivat niin sotilaallisesti että aatteellisesti vallankumousellisiin venäläisjoukkoihin. Suomessa oli ensimmäisen maailmansodan aikana parisataatuhantinen venäläisarmeija ja isoja laivasto-osastoja. Luokkasotaa ei Suomenniemellä kuitenkaan 1918 käyty. Pori-Tampere-Lahti-Kouvola-Viipuri -rautatielinjan eteläpuolella ei ollut yhtä ”Punasuomea”, joka olisi halunnut alueena päästä eroon muusta Suomesta.

Suomen riitaisan itsenäistymisen traumat ovat jakaneet ja jäytäneet kansaamme tähän päivään saakka. On surullista, että monet suomalaiset, jotka rinta kaarella puhuvat esim. Viron tai vaikkapa entisten siirtomaiden ”vapaussodista”, eivät tunnista eivätkä tunnusta, että Suomikin syntyi vapaussodan tulen ja helvetin kurimuksesta.

Menneisyyden harhat

Emeritusprofessori Esko Salminen puhui tänä syksynä ”1918 Päättymätön sota” -kirjansa julkistamisen yhteydessä siitä, kuinka historiaamme on vuodesta 1945 vuosituhannen lopulle tuon itsenäisyysvajeen aikana tutkittu ja tulkittu kirjallisuudessa sekä kuvattu valokankaalla, elokuvissa ja televisiossa hyvin usein katsomalla punaisten silmälasien läpi.

Samasta suunnasta kinataan edelleen siitä, saako kirkon edustaja siunata punavainajat 90 vuotta kuoleman jälkeen vai ei! Toisaalta entinen ay-, nykyinen Etelä-Savon maakuntajohtaja Matti Viialainen esitti, että työväenliikekin voisi pyytää anteeksi sitä, että toistakymmentä pappia kylmän rauhallisesti murhattiin punakapinallisten toimesta. – Minäkään en muuten olisi tässä, jos yksi tällainen yritys olisi onnistunut, eikä isäni, eikä monia meistä muistakaan jälkeen 1917 syntyneistä.

Sisällissota-nimitys uutiskielen ylikorrektina, muka puolueettomana ilmaisuna ”ettei hävinnelle vain tule paha mieli” -tyyliin yrittää lakaista historiallisen jakson maton alle. Punakapina oli aluksi faktaa, mutta kertoo vain tarinan alun, ei loppua. Suomen oli sodittava vapautuakseen maata hallinneen valtion, menneen ja tulevan, kahleista. Vapaussota-nimitys kertoo ja kunnioittaa lopputulosta. Se ei ole tasapeli- tai tappioilmaisu.

Kuoleman matematiikkaa

Suhteellisuuden tajun lisääntyminen helpottaa joskus tajunnan ahtautta. Se auttaa myös ymmärtämään historiaa. Pysähdytään vielä hetkeksi kuoleman matematiikkaan, veteraanien ja teidän nuorten ikäluokassa.

Sodissamme 1939-45 kaatui miehiä lähes kolmen vuosi-ikäluokan verran, alun 100 000. Pysyvästi haavoituneita oli saman verran. Vihollisen tuli ainakin raapaisi toista mokomaa. Neuvostoliitolle menetettiin vaurain osa Suomea. Yli 400 000 suomalaisen kodit. Suomen piti vielä maksaa Neuvostoliitolle sotakorvaukset ja mikä pahinta, tuomita omat johtajat ”sotasyyllisyyteen”. Syyttä ja syyttöminä. Siitä huolimatta nykyiset, Te kunniakansalaiset, myös jälleenrakensitte Suomen. Suoritus hakee vertaistaan kansakuntien historiassa.

Seuraavaksi se tärkeä suhteutus. Jokelan koulusurmissa sai surmansa kuukausi sitten hetkessä 9 ihmistä. Tapahtumat järkyttivät monia meistä ja syystä. Kuusi kuolleista oli alle 20-vuotiaita.

Kun viime sotien kaatuneiden määrän suhteuttaa Jokelan tappiohin, käy selville, että luku vastaa samaa kuin, että joka päivä kuolisi Jokelan uhrien verran ihmisiä lähes 30 vuotta. Joka päivä siis liki 10 kuollutta vuoteen 2035!

Sotavuosina 1939-45 kaatuneista kymmenkunta prosenttia, lähes 10 000, oli 15-19 -vuotiaita. Suurin osa, yli 40 %, oli 20-24 -vuotiaita. Alle 5 % kaatuneista oli meitä yli nelikymppisiä. Sodissame 1939-45 kaatuneiden keski-ikä oli vain 25 vuoden luokkaa. Nykymaailman menossa opiskelijaikäluokkaa. Ajatelkaa heidän suoritustaan ja peräänantamattomuuttaan omilla pikku hartioillanne te nykyiset, kaupallisesti niin tavoitellut ”20-40 -vuotiaat aktiiviset muutosten hakijat”. Tosi-tv -puuhailut eivät vain ole ... mitään siihen verrattuna.

Vihollisen tuli kaatoi eniten kärjestä. Nuoria kadetti- ja reservinupseereita kuoli suhteessa eniten. Parhaiten koulutettuja, nuoren maan toivoja. Veikko Lavin laulun sanat kertovat hyvin siitä, kuinka rintamalle marssivia joukkoja ”johtivat nuo lapsenkasvoiset vänrikit”. Menetys ei ollut vain määrällinen vaan myös laadullinen. Suhteessa kovimmat tappiot kärsi kärjessä liikkuneiden nuorten johtajien joukko, kuten ministeri Max Jakobson on osuvasti kirjoittanut. Menetykset nuorelle tasavallallemme olivat todella kovat.

Meidän on myös syytä muistaa nöyrinä, että vuosina 1941-44 Suomen pohjoisen puolen itärintama oli samaan suuntaan taistelleiden saksalaisjoukkojen vastuulla ja kesällä 1944 Osasto Kuhlmayn täsmäiskut taivaalta olivat juuri se viimeinen oljenkorsi, jota tarvitsimme Tali-Ihantalan ihmeen ja koko torjuntavoiton aikaansaamiseksi. Suomi säilyi ja se oli tärkeintä. Loppu oli suurvaltavääntöä.

Haudan haamut

Luulo ei ole tiedon väärti. Lappeenrannan Huhtiniemen kaivaukset perustuivat omia juttujaan kertoneen putkimiehen mielikuvitukseen, loputtomiin saunahörinöihin, median arvostelukyvyttömyyteen ja edelleen kytevään aatepoliittiseen herravihaan. Olisihan ne .... jostakin pitänyt saada kiinni!

Samaan aate-ajokseen perustui myös luulo suomalaisten Kannaksen taisteluissa 1944 muka teloittamista sadoista omista sotilaistaan. Onneksi sotahistorioitsijat, kärjessä askolalainen yleisesikuntaeversti evp. Ilmo Kekkonen - kerran esimieheni Etelä-Suomen Sotilasläänin esikunnassa - osoittivat, että muonavahvuudesta poistuneet olivat vain hetken kadoksissa olleita. Vahvuusluettelojen kirjausvirhe unohtui korjata torjuntavoiton loppurytistyksessä. Yli 60 vuodessa hevosmiesten huhupuheet muuttuivat todeksi.

Kesällä 1944 aseissa oli lähes 600 000 miestä. Petturuuden vuoksi ja pakokauhun estämiseksi ammuttiin rintamilla vain kuutisenkymmentä. Todistetusti. Se oli toista maailmansotaa käyneiden maiden joukossa ylivoimaisesti pienin luku – promilleluokkaa. Suomea todella puolustettiin.

On surullista, että vielä vuonna 2007 korpikommunistinen punaisen viivan aate uhoaa yhä Suomessa. Vladimir Leninin patsaan perään mankuu vasemmistolainen teatteri-, elokuva- ja muusikkoryhmä, joka haluaisi Punaisen torin muumiolle oman patsaan Helsinkiin. Tuntuu siltä, että valovirta on jo kauan sitten katkaistu joissakin piireissä. Kukahan neropatti uskaltaa seuraavaksi ehdottaa kuuden kolpakon kumarassa patsasta ja puistoa samaan johtajatasoon kuuluneiden J. Stalinin, A. Hitlerin, M. Tsetungin tai P. Potin muiston ja kansanmurhien kunnioittamiseksi.

Luojan lykky, itsenäisyysvaje helletti ns. kylmän sodan päättymisen myötä 1990-luvulla. Rautaesirippu ruostui ja romahti. Peruutuspeilivaihe jäi taakse.

Presidentti Martti Ahtisaari johti Suomen lopullisesti takaisin länteen. EU:n itäraja siirtyi Ilomantsin tasalle. Mannerheim-ristin ritarit kutsuttiin Linna-juhlien kärkijoukoksi vihdoin ja viimein. Ja ihan syystä! Hehän edustavat torjuntavoittajien parhaimmistoa, sotamiehistä ja kersanteista kenraaleihin ja – marsalkkaan.

Suomi 100

Vapaussodan 1918 veteraanit ovat jo viimeistä jääkäriä, vuonna 1995 haudattua jääkärikenraali Väinö Valvetta myöten laskettu isänmaamme multiin.

Teidän talvi-, jatko- ja Lapin sodan veteraanien – sotilaiden, lottien ja myös hyvin tärkeän kotirintaman – tammenlehväsukupolven rivit harvenevat joka päivä.

Teitä, jotka asetitte esimerkillisesti muiden eloonjäämisen omien etujenne, siviilimieltymystenne ja mukavuutenne edelle, tulee pian entistä enemmän ikävä.

Yhteiskuntamoraalinne ja yhteisvastuunne oli esimerkillistä, toivottavasti ei jatkossa kuitenkaan saavuttamatonta.

Nykyiset päättäjämme Arkadianmäellä ovat paljon Teille vielä velkaa, ja me kaikki kansana ja äänestäjinä. Kiireisin kuitattava kunniavelka on nyt typeristä typerimmän vammaprosentin käyttö veteraanikorvauksissa. Kaikella sitä veteraaneja yritetään nöyryyttää edelleen.

Ehdotan, että tasavallan toimitusjohtajalle tehdään toimenpidehdotus, josta hallitus ei voi kieltäytyä. Vammat tunnetusti kun iän mukana nuortuvat, kun sankarit itse ikääntyvät. Vähemmästäkin ja vähäpätöisemmästäkin on viime aikana maristu ja porattu.

Suomi on hyvä maa. Sitä kannattaa puolustaa ja sen paras puolustaja on Suomen kansa, sanoi usein eikä kevein perustein jalkaväenkenraali, Mannerheim-ristin ritari Adolf Ehrnrooth aina tämän vuosituhannen alkuun saakka Itsenäisyyspäivän illasta toiseen, suorassa tv-lähetyksessä Tasavallan presidentin linnasta. Hän tiesi, miksi siellä oltiin koolla. Toivottavasti Mannerheim-ristin ritarit täräyttävät tässä vammaprosenttiasiassa myöhemmin tänä iltana mediassa kunnon yhteislaukauksen.

Kunniavelka on maksettava nyt, kun sillä on vielä merkitystä. Kiittäkäämme itsenäisyydestämme veteraanisukupolvia vuodesta 1918 alkaen.

Kolminkertainen eläköön huuto 90-vuotiaalle Suomelle. Eläköön, eläkoon, eläköön.


Timo T A Mikkonen.