[02] Karjalan palautus
[04] Oikeudelliset
[21] Poliittiset

PUOLUSTUSMINISTERIN KARJALA-MASENNUS JATKUU

- 1970-luvun retoriikka vielä voimissaan
- Ministeri tyly evakkoja kohtaan
- Viesti mairea venäläisille, mutta ...
- Venäläisille mannaa, mutta ...
- Onko manna todellista vai väärennettyä?
- Luottamus Venäjään ei palaa hymistelyllä
- Vääryys ei muutu antautumisella oikeaksi
- Palautus myös Karjalan Liiton tavoitteissa
- Epätoivoisia ja passiivisia kaikissa asioissa?
- Aktiivisuus ei ole elämöimistä tai ääriliike-toimintaa
- Lakoaisiko kansa epätoivoon palautusaktiviteetista?
- Haudattaisiinko Venäjän palautusviestit nytkin?
- Palautuksen vaiheet
- Suomalaiset venäläiseen ja amerikkalaiseen oppiin

1970-luvun retoriikka vielä voimissaan

Sanomalehti Keskisuomalainen on 17.02.2009 kirjoituksessaan haastatellut puolustusministeri Jyri Häkämiestä. Esille on mm. otettu Nato-kortti ja Karjalan palauttaminen. Häkämiehen lausunto on hyvin tyly: ”Karjalan palauttaminen tavoitteena on epärealistinen”.

Häkämies oli toivorikas Natosta ja toivoton Karjalasta myös toukokuussa 2008 Suomen Atlantti-Seura ry:n vuosikokouksessa pitämässään esitelmässä. Vähäinen muutos oli tapahtunut siinä, ettei hän toukokuussa suostunut vastaamaan Karjala-kysymykseen lainkaan, nyt hän sentään vastasi.

Kannattaa hetkeksi pysähtyä miettimään, mitä puolutusministeri sanoo, keille hän lähettää viestiä ja kuinka totuudenmukainen viesti on. Häkämiehen retoriikka on suoraan 1970-luvulta, joten osittain sen ajan tulkintoja joudutaan käyttämään viestin avaamisessa.

Ministeri tyly evakkoja kohtaan

Neuvostoliitto aloitti talvisodan. On selvää, ettei jatkosotaa olisi ilman talvisotaa. Voisi olla joku muu Neuvostoliiton ja Saksan välisestä sodanpidosta johtuva sota, koska Neuvostoliiton tavoitteena oli koko Suomen valloittaminen. Sellainen ratkaisu alkoi Saksan näkökulmasta näyttää huonolta.

Puolustusministerin viestin yhtenä kohderyhmänä ovat siten viime sotien seurauksena kotinsa, kotiseutunsa ja omaisuutensa menettäneet suomalaiset. Näitä kohtaan Häkämies on erittäin tyly. Oikeuden toteuttamistavoite on hänen mukaansa epärealistinen. Viesti kertoo selväsanaisesti, ettei ministeri itse laita rikkaa ristiin asian puolesta.

Häkämies jättää karjalaiset, petsamolaiset, kuusamolaiset ja sallalaiset sekä kaikki muut suomalaiset oman onnensa nojaan näiden suurten oikeusloukkausten osalta. Eli kotimaiset kohderyhmät ja heidän legitiimit oikeutensa on hylätty.

Viesti mairea venäläisille, mutta ...

Toisena kohderyhmänä ovat Venäjän päättäjät. Heille Suomen puolustusministeri kertoo, että hyväksymme vääryyden, hyväksymme maittemme viemisen, emme piittaa kansainvälisten sopimusten ja normien pitämisestä, vaan yksiselitteisesti ajamme hyökkäyssotaa käyneen Neuvostoliiton ja sen perijämaan Venäjän ei-legitiimejä oikeuksia.

Eikö tilanne ole aika kummallinen? Suomen puolustusministeri puolustaa väärintekijän ja samalla vieraan valtion etuja, mutta unohtaa harkitusti omien kansalaistensa ja oman maansa edut ja oikeudet.

Otetaan esimerkiksi se, että sodanaikainen hallitus ja eduskunta olisivat Juho Kusti Paasikiven ehdotuksen mukaan antaneet Neuvostoliitolle kaikki sen haluamat alueet. Joten nyt me ilmeisesti kamppailisimme Baltian maiden kanssa samassa tilanteessa. Ajaisiko puolustusministeri edelleenkin hyökkääjävaltion etuja?

Venäläisille mannaa, mutta ...

Puolustusministerin sanat ovat mannaa venäläisille päättäjille. Eihän heidän tarvitse edes kovistella asian suhteen, kun suomalaiset päättäjät jo itse kiirehtivät vannomaan Venäjän etujen mukaisella tavalla.

Venäläiset oman luonteensa mukaisesti lisäävät palautuksen vastustusta. Totta kai, hehän ovat hyviä neuvottelijoita ja kauppamiehiä. Palautuksesta tehdään entistä monimutkaisempi ja hankalampi toteuttaa, ja kalliimpi. Suomalaiset näyttävän pelaavan pelkästään venäläisten pussiin tässä asiassa.

Onko manna todellista vai väärennettyä?

On tarpeen miettiä, ovatko suomalaisen ministerin sanat lopulta edulliset Venäjälle? Ensinnäkin, kuinka moni aidosti isänmaallinen venäläinen voisi sellaisiin sanoihin uskoa? Voiko venäläinen lähteä siitä, että Suomen puolustusministerinä on henkilö, joka ei piittaa omasta maa-alueestaan, omien kansalaistensa oikeuksista?

Ei voisi kuvitellakaan, että Venäjällä kävisi vastaavanlainen toiminta päinsä. Yksikään isänmaallinen venäläinen ei sellaista hyväksyisi. Miten Suomessa?

Lehden mukaan ”Kansa on tyytyväinen”. Suomalaiset ovat tyytyväisiä, koska he kuvittelevat johtajiensa ajavan oman kansan etuja, eivätkä hekään usko, että yksikään vastuullisessa asemassa oleva ihminen voisi olla niin epäisänmaallinen, ettei piittaa omien kansalaistensa oikeuksista. He ovat valitettavasti väärässä, minkä viimeiset vuosikymmenet ovat karusti osoittaneet.

Luottamus Venäjään ei palaa hymistelyllä

Toinen keskeinen asia on se, että suomalaisen puolustusministerin venäläisille hyvää tarkoittava (?) vakuuttelu kääntyy täysin venäläisiä itseään vastaan. Viime vuosi on entistä selvemmin osoittanut, ettei maailmalla tunneta luottamusta Venäjää kohtaan.

Miten luottamusta voitaisiin tunteakaan, koska Venäjä pitää edelleen hallussaan Karjalan ja muiden pakkoluovutettujen alueitten lisäksi esim. Viron Setomaata, Latvian Abgreneä, Saksan Königsbergiä, Japanin Kuriileja ja Kiinan Mantsuriaa.

Luottamus on kuitenkin kaiken inhimillisen yhteistyön avain ja edellytys. Ilman sitä kauppa ei käy, rahaa ei uskalleta liikutella, eivätkä tehtaitten pyörät pyöri.

Vääryys ei muutu antautumisella oikeaksi

Venäjä voi hankkia luottamusta vain korjaamalla Neuvostoliiton ja omat rikoksensa. Jos venäläisillä tai suomalaisella puolustusministerillä ei historia ole tiedossa, siihen voi perehtyä katsomalla Soviet Story –filmi, joka karmealla tavalla kertoo Euroopan murhanhimoisimman valtion toiminnasta.

Tämän vuoksi puolustusministerin toteamus on sangen huono venäläisillekin. Sehän kertoo vääryyden hyväksymisestä. Mutta eivät kaikki tahot hyväksy vääryyttä, vaan edellyttävät sen oikaisua. On vääjäämätön kohtalo, ettei Venäjä tule koskaan nousemaan aidosti menestyvien kansakuntien joukkoon, ennen kuin se tekee oikeudenmukaisen tilin historiastaan Saksan tavoin.

Ministerien ja diplomaattien kohteliaat fraasit ja liturgia eivät poista sitä tosiasiaa, että vain vääryyden tehnyt osapuoli voi asian korjata. Uhri ei korjausta voi tehdä. Uhri voi antaa anteeksi, mutta ei sekään tarkoita sitä, että vääryydellä hankittu alue tai muu omaisuus jäisi väärintekijälle.

Palautus myös Karjalan Liiton tavoitteissa

Lehdessä luvataan, ettei mitään aihetta aiota jättää käsittelemättä. Karjala on Häkämiehelle tuttu asia, koska ”hän on perehtynyt siihen Karjalan Liiton tehtävissä”.

Liiton sääntöjen 2 § on liiton toiminnan tarkoituksen osalta kaksitahoinen: karjalainen kulttuuri ja Karjalan kysymys. Vuodesta 2004 on vallinnut epäselvyys siitä, mitä Karjalan kysymys tarkoittaa. Tätä epäselvyyttä ei enää ole. Karjalan kysymys yksiselitteisesti tarkoittaa Karjalan palautusta.

Tämän tulkinta on vahvistettu korkealta taholta sekä kolmen kokeneen juristin taholta. Ei siten ole epäilystä siitä, etteikö palautus kuuluisi liiton toimenkuvaan. Jos ministeri Häkämies on tai on ollut liiton tehtävissä, hänen tulee silloin noudattaa liiton sääntöjä, eikä istua kahdella eri suuntaan vetävällä tuolilla yhtä aikaa.

Epätoivoisia ja pasiivisia kaikissa asioissa?

Eniten ministerin lausumassa kuitenkin herättää hämmennystä se toivottomuus ja passiivisuus, mikä siitä näkyy ulospäin: ”... eikä mikään viittaa siihen, että tilanne siltä osin olisi muuttumassa”. ”Jos tavoitteena on Karjalan palauttaminen, se on epärealistinen”.

Näinkö suomalainen ministeri – vai peräti kaikki suomalaiset ministerit ja kansanedustajat – asioihin suhtautuvat? Odotetaan muutosta. Odotetaan, että rikoksentekijä tulisi synnintuntoon ja palauttaisi anastetut maat. Odotetaan, että jotain tapahtuisi.

Mihin on kadonnut oma-aloitteisuus ja aktiivisuus? Miten valtakunnan asioita hoidetaan, jos vain odotetaan, eikä toimita? Kun asia leimataan epärealistiseksi, totta kai se itselle onkin epärealistinen ja toivoton. Kummallista, miten kuitenkin Nato-asiassa löytyy omaa aktiviteettia ihan valtakunnan kierroksiin asti.

Aktiivisuus ei ole elämöimistä tai ääriliike-toimintaa

Karjalan palautusta ajavien toimintaa pyritään usein estämään leimaamalla heidät haihattelijoiksi tai ääriliikkeeksi. Palauttajien väitetään kuvittelevan, että valtionjohto huutamalla kovemmin ja elämöimällä asian puolesta saisi palautuksen tapahtumaan. Nämä ajatukset ovat harhaisia.

Passiivisen epätoivon ja elämöimisen välillä on paljon aste-eroja, suorastaan luokka-eroja. On päivänselvää, ettei ehdottomalla passiivisuudella saada mitään aikaiseksi. Ei räyhäämisellä ja elämöimiselläkään saada positiivisia tuloksia aikaiseksi.

Sen vuoksi palautusjärjestöjen pääasiallinen viesti koostuu kahdesta käsitteestä: luottamus ja win-win. Ovatko ne elämöimistä? Onko sellainen molempien puolien etujen huomioiminen ääriliiketoimintaa?

Lakoaisiko kansa epätoivoon palautusaktiviteetista?

Entä jos valtionjohtomme suhtautuisi Karjalan palautuskysymykseen, kuten mihin muuhun tärkeään ja korjattavaan asiaan tahansa? Entä jos Häkämies ja muut kokoomusministerit kiertäisivät Suomen kamaraa pitkin ja poikin puhuen palautuksen siunauksellisista vaikutuksista? Kertoen luottamuksen palaamisesta ja molemmille osapuolille tulevista suurista win-win –voitoista?

Olisiko asia silloin epätoivoinen? Lakoasiko kansa toivottomana maahan, että nyt ne puhuvat läpiä päähänsä, eihän Venäjä koskaan anna meille maita takaisin?

Haudattaisiinko Venäjän palautusviestit nytkin?

Jos Venäjä nyt lähettäisi viestejä palautusneuvotteluista, kuten 1990-luvun vaihteessa, toimisiko puolustusministeri samalla tavalla kuin silloinen presidentti? Dementoitaisiinko viestit jo etukäteen uskaltamatta edes ottaa asioita puheeksi?

Palautuksen kannatus on jo nyt 40 prosentin tasolla. Kun positiivinen ministerikiertue olisi ohi, olisi kannatus yli 50 prosentin, koska masentuneet ja toivottomat ihmiset saisivat toivoa ja näkisivät mahdollisuuksia, jotka ovat koko aika olleet heidän nenänsä edessä.

Sapere aude. Carpe diem. Käytä järkeäsi. Tartu hetkeen. Momentum tulee, mutta onko valtiojohtomme siihen lainkaan valmis?

Palautuksen vaiheet

Jos palautus on ministereille ja muille poliittisille päättäjille liian suuri tehtävä ajateltavaksi, on yksinkertaisinta edetä vaiheittain. Ensimmäisenä vaiheena on toteuttaa ihmisoikeuksien perusperiaatteita, kuten oikeus palata kotiinsa ja oikeus saada omaisuutensa takaisin.

Näitä periaatteita noudatetaan kansainvälisten sopimusten ja sitoumusten pohjalta. Suomi ei kuulu niihin maihin, joka erityisen innokkaasti ajaisivat omien kansalaistensa oikeuksia. Tämä on valitettavan hyvin tullut esille esim. niissä omaisuudenpalautusvaateissa, joita lukuisat suomalaiset ovat lähettäneet Euroopan Ihmisoikeustuomioistuimeen. Näyttää siltä, että suomalaisten juristien tehtävänä siellä on pääasiassa estää asioitten positiivinen käsittely.

Karjalaisten ja muiden pakkoluovutettujen alueitten asukkaitten omistus- ja palaamisoikeuteen liittyviä asioita käsitellään näillä sivuilla laajasti kansainvälisten sopimusten ja sitoumusten pohjalta helmikuun aikana.

Suomalaiset venäläiseen ja amerikkalaiseen oppiin

Pessimismi ja passiivisuus ovat huonoja johtaja-ominaisuuksia. Ne ovat huonoja motivaatio-tekijöitä, eikä niiden avulla kansakuntaa viedä eteenpäin.

Suomalaiset johtajat voisivat ottaa oppia Venäjältä ja USA:sta. Venäjältä voisi ottaa oppia – soveltaen – isänmaallisuuden merkityksestä ja USA:sta presidentti Barack Obaman oppia positiivisesta ja dynaamisesta asioiden edistämisestä. Huonointa on elää passiivisen epätoivoisena.

Erityisesti lama-aikana maan johtoon tarvitaan paljon dynamiikkaa ja rohkeutta. Suomalaisten johtajien on aika lopettaa epätoivoinen asenne Venäjän suhteen. Sellainen ei vie asioita eteenpäin. Tarvitaan aktiivisuutta, eteenpäin katsomista ja tosiasioiden tunnustamista. Tosiasia on se, ettei Karjalan kysymys koskaan häviä, ennen kuin alue on palautettu takaisin Suomelle ja suomalaisille.

Veikko Saksi

HYVÄ NIIN!

Ministerit "Flusuhousuja"?

Elämän sisältö