[02] Karjalan palautus

KODIN ÄKILLINEN MENETYS ON EVAKKOJEN TRAUMA

Evakot jos ketkä tietävät, että kodin äkillinen menettäminen on kova isku, josta toipuminen kestää kauan ja vaatii muiden ihmisten apua ja tukea. Psykologit sanovat kodin ja sen merkitsemän turvallisuuden menettämisen olevan erityisen kovaa lapsille ja ikäihmisille. Sekin on tuttu asia evakoille ja heidän jälkeläisilleen.

Kodin äkillisen menettämisen aiheuttamia traumoja ja masennusta tarkasteltiin oikein perinpohjaisesti maanantain 23.08.04 Helsingin Sanomissa. Asialle oli omistettu kokonainen sivu. Asiantuntijoita oli haastateltu. Esimerkkitapauksena oli kotinsa tulipalossa menettänyt perhe.

Sellainen onnettomuus vaikuttaa uhriensa käyttäytymiseen ja persoonallisuuteen. Sen vaikutukset jatkuvat vuosien ja vuosikymmenien ajan. Oikein huonoissa tapauksissa ihminen ei koskaan selviydy asiasta tai pysty jättämään sitä kokonaan taakseen. Hyvissä tapauksissa taas äkillisestä tuhosta saattaa kehittyä jotakin aivan uutta etenkin, jos onnettomuuden uhrit saavat asiantuntevaa tukea ja apua.

Asiantuntijoiden mukaan juuri pätevän tuen ja avun saaminen oikeaan aikaan ja riittävän kauan ratkaisee uhrien toipumisen tahdin. Terve talonpoikaisjärkikin jo sanoo samaa. Sen takia onkin aiheellista ja kiinnostavaa virittää keskustelua evakoista, joiden murhenäytelmistä on Suomen oloissa enimmillään jo 65 vuotta.

Talvisodan takia noin 420 000 suomalaista joutui evakkoon, koska he menettivät kotinsa äkillisesti ja yllättäen ilman omaa syytään. Kodin menetys riisti kaikilta tutun ympäristön sekä omaisuuden ja turvallisuuden tunteen. Kodin suoman turvan menetys iski oman identiteetin heikkenemisenä ja muiden armoille joutumisena.

Sama toistui jatkosodan päätösvaiheissa, kun jälleen sadat tuhannet suomalaiset joutuivat äkkiä luopumaan kodeistaan, kotipiiristään, tavaroistaan, tottumuksistaan ja turvallisuuden tunteestaan. On aivan selvää, että vihollisen hyökkäystä, pommituksia ja muuta väkivaltaa pakenevat ihmiset eivät koskaan unohtaneet kokemaansa kodin äkillistä menettämistä.

Evakkolasten kohtalo on ollut kaikkein vaikein, koska lapset eivät ole voineet lainkaan ymmärtää hillitöntä väkivaltaa, pommituksia, pakenemista omasta kodista ja kenties vielä perheenjäsenten kuolemaa ja lisäksi kotieläinten äkillistä ja pakollista teurastamista ihmisten paon jouduttamiseksi. Lapset eivät ole pystyneet unohtamaan asiaa, joka pysyy alitajunnassa ikuisena mustana pilvenä.

Suomessa evakkojen kohdalla ongelmasta tuli vielä monin verroin vaikeampi kuin yleensä pakolaisilla muissa maissa. Suomi tuli sodissa toiseksi ja joutui tottelemaan voittajaa, joka oli totalitaarinen, laajenemishaluinen ja väkivaltainen diktatuuri ja suurvalta, joka ei kunnioittanut ihmiselämää saati sitten tavanomaista oikeutta tai hyviä normaaleja tapoja ihmisten kesken.

Evakkojen ongelma vaikeutui siitäkin, että kodin ja sen tarjoaman turvallisuuden äkillisen menetyksen lisäksi olosuhteet muuttuivat siten, ettei ollut oikein sallittua edes puhua kodin äkillisestä menetyksestä saati ryhtyä hankkimaan kriisitukea, asiantuntijoiden tukea ja apua ja psykologien konsulttipalveluja.

Suomen oloissa 1940-luvun puolivälistä aina 1990-luvun alkuun saakka varsin monet suomalaisetkin panivat evakkojen omaksi syyksi kodin ja sen tarjoaman turvallisuuden menettämisen. Suomessa jopa koulutetut ja etevät ihmiset moittivat evakkoja väärästä nostalgiasta, kun nämä kaipasivat kotiaan ja omia olojaan.

Suomessa syyllistettiin omia evakkoja näiden onnettomuuden takia.

Jatkuvasti omissa kodeissaan asuneet läntisemmät suomalaiset ovat vuosikymmenien ajan olleet valmiit neuvomaan karjalaisia evakkoja "oikeaan käyttäytymiseen". Jopa osa evakoistakin ja varsinkin seuraavasta sukupolvesta ovat katsoneet parhaaksi nielaista läntisten suomalaisten neuvot.

Tällaiset evakot väittävät yhä edelleen, etteivät he tunne katkeruutta, vihaa tai menetystä saati masennusta siitä, että he olivat joutuneet provosoimattoman sodan uhreiksi, pommitusten kohteiksi ja jättämään kotinsa hyökkääjälle.

Kuitenkin sotien aiheuttamat tuhot ja loputon inhimillinen kärsimys jättivät jälkensä kaikkiin evakoiksi joutuneisiin ja samalla myös kaikkiin muihinkin suomalaisiin. Kaikilla meillä on omat traumamme talvisodan ja jatkosodan takia. Sitä on turha kiistää. Parasta olisi aloittaa kansallinen evakkotrauman käsittely ja hankkia todellisia asiantuntijoita joukoittain sotatrauman jälkihoitoon.

Vaikka evakkomatkoista on kulunut jo kovin kauan, ei vieläkään ole syytä jättää hoitamatta niitä ongelmia, jotka ovat yhä hoidettavissa. Tuki ja apu paitsi evakoille myös läntisemmille suomalaisille ovat edelleen tarpeen. Siitä antaa täydellisen todistuksen tapa, jossa presidentin puoliso rouva Tellervo Koivisto kommentoi vajaat neljä vuotta sitten julkisesti evakkojen huolia.

Rouva Koivisto sanoi evakoista suunnilleen näillä sanoilla: "Vieläkö ne puhuvat niistä kodeistaan ja vaativat niitä takaisin. Kyllä niiden nyt jo pitäisi lopettaa moiset puheet."

Presidentin puolison suhteellisen tuore kommentti osoitti, ettei hän ollut alkuunkaan ymmärtänyt koko jättiläismäistä onnettomuutta eikä tuntenut minkäänlaista myötätuntoa kanssakansalaisiaan kohtaan.

Se osoittaa, että rouva Koivisto oli talvisodan ja evakkomatkojen uhreja hänkin, sillä hän oli kovettanut sydämensä tuen ja avun tarvitsijoita kohtaan. Sen oli saattanut panna alulle talvisodan suuri sokki. Oikein hoidettuna kovuus voisi pehmetä ja sulaa.

Kansallinen keskustelu evakoista ja heidän onnettomuudestaan on yhä aiheellinen. Se voisi puhdistaa ilmaa ja parantaa ymmärrystä myös läntisemmässä Suomessa. Helsingin Sanomien avaus ongelmaan tuoreen tulipalon kautta on hyvä alku, mutta keskustelua on syytä laajentaa satatuhatta kertaa laveammaksi ja syvemmäksi.